Menimme Arjan kanssa autolle ja ihastelimme sitä. Auto oli kallion päällä, hiukan hautautuneena sammaleeseen ja se oli sisustettu teddyturkiksella kun katsoimme ikkunoista sisään. Siellä oli sisävessa. Menimme sisään ja siellä oli aika sekaista, näin vessan ja Arja alkoi laittaa paikkaa kuntoon meitä varten. Lattialla lojui märkiä lastenhaalareita ja Arja sanoi, että ne olivat ihan kustuja. Heitimme haalarit ja yhdet sukat ulos autosta. Tutkin sisävessaa, siinä oli valkoinen korkinkokoinen juttu ja kun siirsin sitä se olikin korkki. Katsoin vähän matkan päähän ja siellä oli toinen valkoinen juttu. Tutkin sitä ja sen alla oli mekanismi, joka lähti käyntiin. Alla välkkyi oranssi toimintavalo enkä saanut juttua sammumaan. Ulkopuolella oleva mies laittoi ylhäällä olevan kahvan alas ja sähkömoottori sammui.
Arja oli laskenut auton seinät alas ja suunnittelimme kuinka siinä voisi ihanasti ottaa aurinkoa kesällä. Tosin pitäisi rakentaa näköeste varastolle päin. Pyöräilimme takaisin varastolle ja vastaan tuli tuttuja miehiä kun taas varastolle päin oli menossa vieraampia, yövuoron miehiä. Arja hyppäsi alas satulasta ja talutti pyöräänsä, mutta minä ajoin portaat ylös. Lopussa portaat olivat melkein kohtisuorat, mutta pääsin lopulta varastoon, jossa piti heti jarruttaa, koska varaston lattia oli jo hajotettu osittain ja suuria lankkuja puuttui monesta paikasta. Vain yksi käytävä oli enää kunnossa-
Menin suurista lasiovista työpaikan aamiaishuoneeseen. Firman vanha juntero oli käynyt uuden pomokoulun ja oli ollut Ruotsin laivalla pitämässä seminaaria asiakkaille. Hänellä oli tumma puku päällä ja lipevästi englantia puhuen ja kaulamirriään oikoen hän hääräsi aamiaishuoneessa. Istuin neljän muun naisen kanssa samassa pöydässä ja junteropomo lauloi takanani mikkiin sujuvalla show-englannilla. Naiset tyrskivät ja hytkyivät, joten minäkin tein samoin. Sitten lähdin toimistoalueelle. Vastaani tuli edellisen vuoron nuorehko mies, joka sanoi kaiken olevan kunnossa ja vaikka että olinkin hiukan myöhässä ei haitannut. Minua tervehdittiin pöydistä iloisesti ja menin lasiseinäiseen huoneeseen baaritiskiltä näyttävän toimipisteeni ääreen. Katsoin täältä tulevat rekat ja kirjasin niitä ssään. Olin paras kirjaaja ja nopein. Vieressäni oli tullaajamies.
Yhtäkkiä ovesta tuli vaikuttavan hitain elkein mies, joka riisui takkinsa tuolille ja tuli minun ja tullaajamiehen väliin. Katsoin miestä ja hän olikin todella lyhyt ja jouduin katsomaan häntä alaspäin. Hän sanoi kuiskaavalla äänellä, että nyt on se hetki ja on mentävä ilman kysymyksiä. Staffan odotti Tapaninvainiossa. Hän tarttui meitä käsivarsista ja menimme ulos ovesta. Tullaajamiehellä ei ollut kenkiä, mutta niitä ei ehditty ottaa, minultakin jäin tupakantekotarvikkeet kahvilan pöydälle, mutta ajattelin, että Staffan saa kustantaa matkalla ostetut uudet. Staffan oli se minun nahkapukuinen entinen työkaverini siis. Kävelimme hiekkaista kävelytietä ja yhtäkkiä minä menin ojan pohjalle. Siellä oli kaikenlaista romua ja pelkäsin loukkaavani itseni. Sain jalat keltaisten putkien päälle ja istuin kyykyssä. Näin miesten naamat ojanvarsiruohikon lomasta ja he kysyivät mikä minulle tuli. Sanoin, että on kakkahätä eikä ole paperia. Se meidät hakenut mies kumartui ojaan ja löysi penkasta nenäliinapakkauksen, jossa oli monta käyttämätöntä nenäliinaa sisällä. Siinä kykkiessäni mietin miten voisin mennä sammuttamaan metsäpaloja, jos yllättävät hädät iskisivät tällä tavoin.
Aurinkolasimies
Oltiin kerrostaloasunnossani. Olohuoneesta puolet oli katon alla, puolet viistosti lasitettua verantaa. Asuntoon tultiin rapusta laskeutumalla portaat alas. Paikalla oli paljon ihmisiä, jotka juttelivat iloisesti ja äänekkäästi. Emo seisoi rappusten yläportailla juhlavaatteissa. Joku vieras heitti paperin naapurin parvekkeelle ja minut kutsuttiin apuun. Menin parvekkeidemme välisestä puuovesta naapurin puolelle ja otin lattialta valkoisen mytyn. Parvekkeella oli juuri käyty tupakalla ja pöydällä olevassa tuhkakupissa kärysi tumppeja. Ovi naapuriin oli auki ja menin kynnykselle. Sisällä istui vanha nainen nojatuolissa ja vanha mies tuli toisesta huoneesta. Sanoin, että toin nyt tämän hukkuneen todistuksen ja kysyin sopiiko, että poistun heidän huoneistonsa kautta. Nainen nyökytteli ja aloin sulkea parvekkeen ovea, se ei mennyt kiinni, yritin monta kertaa, mutta ovessa ei ollut sisäpuolella vetokahvaa. Lopulta sanoin pariskunnalle, että he ehkä voisivat sulkea oven, hehän sen loppujen lopuksi olivat aukikin jättäneet.
Katsoin asuntoa ja yhtäkkiä mieleeni tuli, että se olisi minulle juuri sopivan kokoinen yksiö. Puhuin pariskunnalle asunnonvaihdosta ja kuinka helppoa se olisi, kun oltiin naapureita. Nainen sanoikin, että he olivat joutuneet ottamaan näin pienen kopperon, kun muuta ei ollut tarjolla. Innostuin asiasta ja minulle tuli helpottunut olo, kun aavistin, että kohta pärjäisin paremmin vuokranmaksun kanssa ja lisäksi yksiö tuntui ihanan pieneltä ja kotoiselta.
Mies oli siirtynyt seisomaan naisen nojatuolin taakse ja alkoi vitsailla asiasta ja samalla vinkata silmää minulle. Nainen oli sekavan tuntuinen ja nousi ylös tuolista ja haki kirjahyllystä pinon sähkölaitoksen papereita. Niissä kaikissa luki 500 euroa ja sen alla 1000 euroa. Nainen oli ahdistunut kun hän kysyi minulta mitä ne oikein tarkoittivat, eihän heillä tuollaisiin ollut varaa. Katsoin A5:n kokoisia lappuja ja huomasin, että niissä oli naisen ja miehen kuvat sekä päivämäärä kellon aikoineen. Selitin naiselle, että ne olivat vain tiliotteita, joita lähetettiin aina kun he asioivat sähkölaitoksella ja ettei niitä tarvinnut maksaa. 500 euroa oli vain kattokulutus.
-Sulla on ihanan pitkät ja paksut hiukset, kuulin yhtäkkiä ja luulin ensin että vanha mies sanoi niin, mutta sitten takaani ilmestyi mustapitkätukkainen, mustavaatteinen mies, jolla oli aurinkolasit. Hän lähestyi minua, kun minulla vielä oli ne tiliotteet käsissä ja pyysi saako hän koskea. Annoin luvan ja katseeni harhaili tiliotteissa kun hän silitti hiuksiani. Jotenkin ajattelin että hänellä on sellainen fetissi, mutta minua ei häirinnyt yhtään. Sitten annoin tiliotteet naiselle ja menin eteiseen. Yritin rapussa ollessani sulkea heidän ulko-oveaan, mutta se ei mennyt kiinni. Näin, että vaaleanruskea matto oli kynnyksellä ja samalla se oli raskaan kaapin alla joten sitä ei voinut siirtää. Kokeilin vielä vähän aikaa ja sanoin sitten, etten saa ovea kiinni. Kuulin jonkun sanovan, ettei se koskaan menekään kiinni. Lähdin rapussa omaa asuntoa kohti.
Yhtäkkiä Aurinkolasimies tuli viereeni kuin tyhjästä. Yritin katsoa hänen kasvojaan, ne näyttivät mukavilta, mutta välillä hänen silmänsä näyttivät kuin hän olisi ollut sokea ja niistä näkyi paljon valkuaista. Välillä silmien iirikset taas näyttivät katsovan eri suuntiin. Ja kun katsoin vielä kerran, olivat silmät ihan normaalit. Sisko käveli tummassa pitkässä mekossaan meitä vastaan ja esittelin hänet Aurinkolasimiehelle kuiskaamalla. Näin Siskon ilmeestä, että hän yllättyi ja halusi udella, mutta emme puhuneet mitään. Esittelin miehelle portailla seisovan Emoni ja hänetkin ohitimme puheita vaihtamatta. Esittelin vielä pois lähtevän ex-mieheni. Aurinkolasimies kysyi minulta miksi ex-mies oli juhlissa ja vastasin hänelle että pelkästään Lapsen takia. Aurinkolasimies vannotti ja vahvistin, että pelkästään Lapsen vuoksi.
Menin keittiöön ja otin keräämäni käytetyt automaatin kahvimukit. Niissä oli päällä ja sisällä paperiset etiketit, jotka poistin käsin ja huuhtelin sitten mukit. Kahvijäljet eivät lähteneet ja otin tiskiharjan, sillä mukit puhdistuivat. Laitoin pestyt mukit tiskipöydälle ja aioin käyttää niitä itse juhlien jälkeen. Sitten otin maustehyllyltä silkkipaperisiipisen perhosen, jolla oli metallilankaruumis. Irrotin perhosen säiliöstä ja Aurinkolasimies tuli lähemmäksi. Otin perhosen alla olleen pullon ja yritin lukea mitä se sisälsi. Siinä oli varoitusmerkkejä, mutta en saanut selvää vaikuttavista aineista. Sanoi, että jotain myrkkyähän sen täytyy olla, ei se perhonen muuten olisi Amerikasta tänne lentänyt, olisiko jotain bensaa. Aurinkolasimies otti pullon ja sanoi että ihan ensiksi voi varmuudella sanoa, ettei aine ollut limsaksi sopivaa.
Miestuttuni ajoi kiireessä minua ja joitain hätäisesti mukaani ottamiani tavaroita kohti maaseutua. Yhtäkkiä olin puisen talon huoneessa ikkunan edessä, jossa oli minun paikkani. Olin tavallaan kähveltänyt yläkerran pojan radion ja ajattelin pitää sen, koska mitään muutakaan huvitusta ei ollut. Radion lisäksi pöydällä oli kaikenlaista pientä muistilappua ja sälää, kuin heiteltyinä kiireessä. En voinut kuunnella radiota, koska naapuriasunnon ihminen makasi sängyllään ja kuunteli omaa ohjelmaa. Naapuriasuntoon näkyi parikymmentäsenttisestä, katosta lattiaan ulottuvasta raosta. Rako häiritsi minua ja päätin olla vain aivan hiljaa paikallani.
Menin ulos ja huomasin etsiväni vessaa. Kävelin naapuritalolle päin ja siinä juuri sen pihalla oli lumesta muovailtu matala igluvessa. Tuntui hävettävältä ajatukselta kömpiä toisten pihalla noin ahtaaseen vessaan, mutta avasin kuitenkin ovea. Sieltä näkyivät mustien suorien housujen peittämät entisen esimieheni jalat. Suljin oven ja jatkoin kävelyä. Katsoin ympärilleni ja näin, että ympärillä oli komeita puisia vaaleansinisiksi maalattuja taloja. Katsoin taakseni ja näin että se talo, jossa minun huoneeni oli, oli pienempi ja huonokuntoisempi. Sinne suuntaan katsoessani näin syksyisen pihan ja sitä ympäröivän aidan, jonka sisäpuolella oli kaksi puista ulkovessaa. Kävelin niitä kohti ja näin polun. Katsoin vielä vessoja ja mietin olisivatko ne varmasti omaan talooni kuuluvia, mutta sitten polku alkoi näyttää niin ihanalta, että siirryin sitä pitkin kävelemään. Sisälleni tuli hyvä olo ja kävelin vessojen ohi hiekkaiselle tielle, joka veri pihalta metsää kohti.
Oli syksy ja mietin miten paljon sieniä siellä mahtoikaan olla ja kuinka ihanaa olisi kissan kanssa lähteä vain talosta kävelyille, olisimme onnellisia kumpainenkin. Ajattelin talveakin katsoessani metsätietä ja mukava olo muuttoratkaisustani levisi sisälleni. Minä olin jotenkin karannut ja taakse oli jäänyt paljon tavaroitanikin, kissakin pitäisi vielä hakea, mutta nyt tunsin olevani turvassa. Sitten miestuttuni tuli kireänä paikalle ja sanoi että hänen oli lähdettävä juuri nyt. En uskaltanut pyytää, että hän auttaisi minua loppumuutossa ja sanoinkin vain, että tämä oli ihana paikka ja kiitin häntä, kun hän oli maininnut tuttaviltaan jääneen tämän huoneen. Sitten mietin rahan säästöä ja kysyin vielä kerran häneltä että paljonko se vuokra nyt sitten oli johon hän vastasi hermostuneena, että tuhat euroa, mutta kyllä minä siitä selviäisin varmaan. Hän oli jo liikkeellä kun sanoin että sehän oli ihan kauhea vuokra. Hän sanoi, että olihan minulla sitä vastaan hyvä asunto. Minä sanoi ettei minulla mitään asuntoa ole, ei edes huonetta, vain ikkunapaikka ja huoneessa asui kolme muutakin tyyppiä. Sitten hän hyppäsi autoon ja jäin talon luokse.
Tilillä ei ollut paljoa rahaa ja minun oli pakko päästä takaisin oikeaan kotiini täältä kaukaa maalta. Olin maantien varressa, oli pimeää ja satoi tihkumalla. Mutta vaikka olin todella huolissani miten pääsisin takaisin kotiin oli samaan aikaan hyvä mieli, kun koti vielä oli siellä tavaroineen ja kissoineen ja vuokrakin alle puolet.
Goan isoveli
Tien toisella puolen alkoi tie uimarannalle ja lähdin kävelemään sitä pitkin koko ajan ympärilleni katsellen. Mutta en nähnyt Jannea ja Goaa. Yhdessä kohdassa tie kiersi ison lahden ja tunsin että minulla oli jo kiire päästä uimarannalle. Ihmiset keskustelivat tien pituudesta. Minä kävelin nopeasti heidän ohitseen ja suoraan veden päälle. Jos en laskisi nopeuttani pystyisin hiihtämään veden päällä lahden poikki ja pääsisin perille nopeammin. Mietin mahdollisia kiviä lahdessa ja yritin pysyä hyvässä vauhdissa etten vajoaisi lainkaan pinnan alle. Loppumatkasta vauhti kuitenkin hiipui ja jouduin hieman kahlaamaan. Sitten saavuin uimarannalle.
Äitiminä ja Lapsiminä olivat mukana kun menimme laiturirakennuksen läpi ulkolaiturille. Siellä oli vapaa hirsistä rakennettu kuisti ja istuimme kasvot kohti vettä. Äitiminä sanoi, että johan olisi ollut ylätys että hyppyteline olisi ollut auki vielä näin aukioloaikana. Sanoin, että olivat kai sulkeneet aikaisemmin kun oli niin kylmää. Katsoin hyppypaikkaa, joka oli uimalahden toisella puolella. Se oli niin korkealla että niska meni mutkalle katsoessa. Kerrostalon korkuiselta hyppypaikalta sai hypätä veteen kun valvojat olivat paikalla. Oli jo syksyinen ilma ja mietin että mitä jos joku olisi halunnut hypätä, olisiko hän paleltunut jo ilmamatkan aikana. Potkaisimme jaloillamme hirsikaiteen alas ja otimme rennot asennot vetäen vaatteita tiukemmin päällemme. Lapsiminä sanoi, että nyt olisi hyvä grillauspaikka. Haluni lähteä etsimään Jannea sai vallan ja kiersin laiturirakennuksen sivulta rantaa kohti. Rakennuksen alla, kosteassa kellarissa oli paikkaa varten kasvatettuja kissanpentuja, jotta lapset saivat leikkiä niiden kanssa. Kellarissa oli pöytiä, joiden äärellä perheet söivät hampurilaisia.
Jatkoin matkaa ja näin vastaan tulevan pojan, joka näytti tutulta. En ollut täysin varma miltä Janne nytkyään näytti ja tuijotin poikaa kasvoihin. Hän hätkähti, mutta selvästi tunsi minut, mutta ei ollut Janne. Hän oli Jannen kavereita ja ajattelin,, että hän menisi kertomaan Jannelle, että etsin tätä. Rannalla jatkoi etsimistä ja kioskinpitäjämies kysyi tarkoitinko sitä poikaa, joka aina odotti minua rannalla. Kyllä, sanoin hänelle ja sitten hän näytti kädellään missä Janne odotti. Kävelin siihen suuntaan ja puun alta ilmestyi Janne. Hänellä oli hihaton maailmanräjähdyspaita päällään ja pieni sänki kasvoi hänen kasvoillaan. Mietin Jannen kasvaneen paljon ja menin hänen luokseen suorastaan juosten. Janne oli pidempi kuin minä ja hymyili ihanasti. Hän kiirehti luokseni ja näin, että tämä oli tärkeää hänelle. Sitten suutelimme. Se oli haparoiva ja melkein kuin ystävyyssuudelma. Lähdimme kävelemään.
Olimme varaston hyllyjen välissä ja kiusoittelin Jannea jostakin ja hän vastasi että pitäisikö hänen sellaista ryhtyä tekemään. Minä seisahduin ja sanoin ettei missään tapauksessa, siitä ei ollut kyse, en halunnut mitään sellaista. Janne ponnisteli jotenkin hassusti ja sanoi, että kyllä hän ehkä voisi, jos antaisin vähän aikaa. Sanoin edelleen ettei mitään sellaista. Kävelimme pois käsikkäin ja hän kokeili käsivarteni löystynyttä ihoa ja sanoi ettei hänellä ollut sellaista. Minä nauroin ja sanoin että minullapa on. Lähdimme hakemaan Goaa, joka nukkui vaunuissa laiturilla.
Istuimme bussissa ja olimme menossa kotiin. Jäimme pois joen varrella olevalla pysäkillä ja menimme kauppaan. Mietiskelin mitä ruokaa tekisin ja miten saisin rahat riittämään. Janne ryntäsi erään kylmähyllyn luo ja kysyi olenko koskaan maistanut Arbocosta, se oli hyvää. Menin hyllylle ja näin että Arbocos maksoi normaalisti 7,95 ja nyt muutama purkki oli alennettuun hintaan 4,94. Purkki oli noin desilitran kokoinen pavuista ja muista aineista valmistettua erityisruokaa sisältävä muotiruokapakkaus. Mietin, ettei mitenkään minulla olisi varaa tuohon ja kun Janne sanoi syövänsä niitä päivittäin aloin miettiä, ettei hän sittenkään ollut ehkä niin köyhistä oloista kotoisin. Vanha työtoverini tuli hyllyn luo kiireisenä ja nappasi Arbocospurkin koriinsa. Minä tutkin edelleen purkkia ja huomasin, että sen energiamäärä oli vain 80 kaloria, ei sillä lähtisi edes nälkä. Tunsin huonommuutta, mutta päätin tehdä itse papumuhennosta, vaikka se ei olisikaan maistunut samalta kuin kaupan tuote. Jäin miettimään asiaa.
Johtaja työnsi sormensa pöydässä olevista rei'istä ja tarttui naruun. Minun piti selkä pöytää päin noukkia narujen päät toisten reikien kautta ja alkoi narunveto. Ymmärsin, että tarvittaisiin paljon voimaa saada johtaja pöydän päälle, mutta mietin, että olin aina ollut vahva ja halutessani supervahva. Kilpailu alkoi, vedin täysin voimin keskisormillani naruista ja yhtäkkiä johtaja oli taipunut pöydän ylle ja minä olin voittanut. Johtaja ojensi minulle 55881 euron shekin ja etulipukekansion, sitten kaikki taputtivat ja työpäivä alkoi.
Johtajan ovi oli kiinni ja istuin selkä kohti pyöreää aulaa, minua vastapäätä vasten valkoista seinää istui oranssin värisillä muovisilla tuoleilla erilaisia paikanhakijoita. Me kaikki odotimme pääsyä työpaikkahaastatteluun. Katsoin kiinni olevaa johtajan ovea ja naureskelin, että olemme kuin Idols-kisassa, kohta pääsemme näyttämään taitomme. Minulla oli hyvä mieli ja hymyilin hermostuneen näköisille hakijoille.
Aamiainen
Keikka oli loppu ja minä tahdoin jotain hienompaa. Ei kahvilan aamiaista koska se olisi ollut liian kallista, mutta ajattelin tuoreita sämpylöitä. Kävelimme sukkasillamme kadun kulmaan, mutta sämpyläkaupat olivat vielä kiinni. Hetken epäröityäni muistin että ehkä Siwassa olisi aamutuoreita sämpylöitä. Tie sinne oli jäistä sulaneen kurapolun kautta ja yritimme olla kastelematta sukkiamme. Saimme neljä paistovalmista sämpylää ja palasimme aamiaiselle. Kinkku oli isoja viipaleita ja meille tuli erimielisyyttä sopivasta koosta. Lopulta minä osasin jakaa isot kinkkuviipaleet neljänneksiin.
Kuolema työssä
Huoneeni puhelimessa kuulin, että E.llä alkava työtoverikin oli kuollut. Aloin itkeä hillittömästi. Räkä valui virtana enkä pystynyt näkemään kunnolla kun menin johtajan huoneen ovelle. Se oli kiinni, en tiennyt oliko siellä kokous vai halusiko hän vain olla rauhassa. Itkien surkeana koputin, ei vastausta, avasin oven ja johtaja istui paitahihasillaan suuren pöytänsä takana. Hän ei nostanut päätään. Seisoin siinä itkeä päristellen ja henkeäni haukkoen kun hän laski paperit käsistään ja kyllästynyt ja äreä ilme kasvoillaan katsoi minuun sanoen: - No mikä nyt taas. Joko taas pitäisi saada sairaslomaa kun ei jaksa olla töissä ja kaikki kiusaa. Ei helvetti, ei tällaisesta mitään tule…
Vihdoin sain nyyhkäistyä, että Anna on kuollut. Silloin johtaja vakavoitui ja alkoi kuunnella mitä minulla oli sanottavana. Pärskien kerroin mitä juuri olin kuullut Annan miesystävältä puhelimesta. Kuunneltuaan johtaja sanoi, että voisin ottaa vapaapäivän, kyllä hän ymmärtäisi ja että yrittäisin saada itseni rauhoitettua. Aloin kertoa, että vielä joku toinenkin oli kuollut, mutta en saanut nimeä mieleeni, kun Annan kuolema oli niin järkyttänyt minua. Lopulta poistuin johtajan huoneesta, jonne johtaja jäi pohtimaan mitä Annan kuoleman jälkeen pitäisi tehdä.
Tulin toimistotilaan ja kävelin ulko-ovea kohti. Yhtäkkiä nurkan takaa näin punaisen takia, mustat saappaat ja kasan laukkuja heilahtavan tuolin päälle. Nurkan takaa ilmestyi Anna hymyilevänä. Ihmeissäni seisoin paikallani ja sitten aloin kysyä häneltä miten hän siinä oli. Mielessäni ajattelin, että se puhelimessa kuulemani juttu oli erehdys ja auton alle jäi joku toinen, jota Bertilkin luuli Annaksi. Tulin iloiseksi, mutta olin silti vielä hämmentynyt. Ajattelin samalla, että nyt johtaja olisi minulle jälleen tosi vihainen, kun olin järjestänyt tällaisen shown. Enkä tietenkään voinut lähteä työstäkään. Menin lähemmäksi Annaa ja sanoin hänelle, että Bertil oli kertonut ikäviä uutisia. Annan kasvoilla oli hymy, mutta samalla hänen asentonsa oli ylimielisen tuntuinen. Sitten Anna sanoi:
- Niin enpäs olekaan kuollut, huijasin vain. Kysyin että oliko koko puhelinjuttu ja kaikki ollut huijausta, minun huijaustani. Anna vasta: - Oli, menitkin sitten kokonaan lankaan. Olin järkyttynyt, ei noin hirveällä asialla saanut huijata. Anna oli sitä paitsi vahingoniloisen oloinen mutta myös uhkaava. Omasta kolostaan hyppäsi muutama muukin työtoveri eteeni. Joukosta eteeni hyökkäsi Teresa, joka innoissaan elehtien alkoi puhua kovaan ääneen minulle. - Eikös tunnukin nyt niin pirun hyvältä? Tässä oli sulle takaisin kaikesta siitä paskasta, jonka itse järjestit meille ja me uskottiin. Hän jatkoi vielä, mutta kaikkien alettua huutaa samaan aikaan äänistä syntyi pelkkää kakofoniaa. Joukko tiivistyi minun ja ulko-oven väliin ja tunsin olevani ansassa. En voinut ymmärtää miten joku voi olla niin julma ja raaka ja pilailla kuolemavitsillä, omat tarinani olivat olleet sairaudestani ja olivat olleet totta.
Minä siirryin pois säpinän luota ja istahdin looseja vastapäätä olevalle seinälle pienen pulpetin ääreen istumaan. Minua alkoi hymyilyttää, koska minun tarvitsi enää vain olla paikalla, ei enää puuttua työntekoon. Paikaltani näkyi pieni keittiö, jossa oli hirveä sekasotku. Siellä käväisi kiireesti piipahtamassa useita ihmisiä ja tiskipöydän vieressä oli vanhentuneita leivoksia tarjottimella. Mietin lähteä jälleen tupakalle ja aloin etsiä askia, mutta se olikin siellä kaaosnurkassa käsilaukussani, enkä voinut mennä sinne.
Yhtymän suuri johtaja saapui keittiöön pakettien kanssa. Hänellä oli syntymäpäivä ja hän halusi tarjota jotain erikoisherkkuja toimistoväelle. Hänellä ei ollut paljoa työvelvollisuuksia, hän vain hymyili ja kulutti firman rahaa. Nyt hän selosti kuinka oli ostanut 300 erikoisleivosta, mutta olikin saanut ehkä vain 150, koska ne olivat maksaneet niin paljon. Tarjoilu järjestettiin pulpettini viereen käytävän pöydälle. Siinä oli mansikoita vispikermassa, jokainen erillisenä. Erikoisleivokset olivat puolitettuja, kullan värisiä kirjaimia, jotka olivat jotain aivan erityisen hienoa herkkua.
Lähdin ulos ja ajattelin tupakoita, jotka olivat jääneet toimistoon. Sitten taas tuli onnellinen olo, minä pystyin kesken päivän vain kävelemään hiekkaista tietä pitkin. Yhtäkkiä olin toimiston eräässä huoneessa, jossa oli yksi toimistopöytä, jonka takana eräs nuori nainen puhui puhelimessa. Yhtymän rahaa kuluttava johtaja astui huoneeseen hymyilevänä ja kiireisen oloisena ja heitti suuren, pullottavan ruskean kirjekuoren nuoren naisen pöydän kulmalle ja sanoi, että siinä ovat Putkikulman paperit. Minä istuin mustassa kankaisessa nojatuolissa kahvipöydän ääressä ja harmistuin johtajaan, koska hän aina toi Putkikulman paperit meille, vaikka sen firman asioita oli vuosia hoitanut Heidi. Sanoin johtajalle, että paperit kuuluvat Heidille, kuten ovat jo vuosia kuuluneet. Hän nappasi kuoren käteensä, mutta alkoi jankuttaa naama rutussa, että hänenkö tässä pitäisi jättää kaikki tärkeät tapaamiset ja viedä kuori. Minulla oli käsin tehtävä työ kesken, enkä sanonut ensin mitään.
Johtaja oli jo menossa ovesta, kun hän palasikin ja alkoi jälleen jankuttaa. Hän halusi, että minä olisin nöyrä ja ymmärtäisin miten korkea-arvoinen hän oli. Minulla ei ollut mitään varsinaista syytä kumarrella häntä enää, olinhan jo lopettamassa työni ja roikuin vain loppuajan toimistossa. Silti sanoin hänelle, että ookoo, jätä vain se kuori minulle, minä vien. Hänpä ei hyväksynyt äänenpainoani ja asennettani vaan jankutti edelleen kiireistään sekä heittäytyi marttyyriksi. Lopulta käänsin katseeni häneen ja pyysin anteeksi asennettani. Painoin pääni alas ja sanoin anteeksi monta kertaa ja että en olisi saanut käyttäytyä niin huonosti ja että totta kai minä vien sen kuoren. Sitten pomo oli tyytyväinen ja minä sain pistää poskeni hänen kättään vasten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti