Syksyn terävä valo ja ilman mukana leijuva kirpeys tuovat mieleen kouluun lähdöt, uusien vihkojen ja kirjojen huumaavan tuoksun, lupauksen tulevasta ja polkupyörän kumien eteenpäin vievän rahinan hiekkaisella tiellä. Velikullan puhe pihlajanmarjoista lennätti mieleen muitakin oppikouluun liittyviä muistoja.
Kansakoulun neljä luokkaa oli takana, oli aika pyrkiä oppikouluun. Perheemme oli muuttanut pienestä kylästä suuren kaupungin liepeille, Ruissaloon, asumaan. Isäpuolen saattamana lähdin osallistumaan suureen karsintakokeeseen. Pyrkiminen tapahtui keskellä Turun kaupunkia, jossa ei pieni tyttö juuri ollut käynyt, kuten ei muissakaan kaupungeissa. Olimme hyvissä ajoin keskustassa ja isäpuoli halusi tarjota ruoka-annoksen baarissa. Minä en koskaan unohda sitä baariateriaani, suuri lautasellinen perunamuusia ja höyrytettyjä nakkeja. Aina nälkäisenä lapsosena ahdoin ostomuusia, kunnes tuli paha olo. Karsintakokeen ajan verenkiertoni olikin sitten siirtynyt aivoista ruuansulatukseen, mutta aivan huonosti en kuitenkaan pärjännyt. Sen verran vain meni pieleen, että vapaaoppilaspaikka jäi saamatta. Oppikoulun ensimmäiselle pääsin puolivapaaoppilaana.
Koulun alkuun liittyi aina, kuten morsiamella, jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain tuntematonta, jonka odotus kutitti sisältä pientä ihmistä. Yhteiskoulu sijaitsi seitsemän kilometrin päässä. Aikakauden tapaan, perhettä elätti mies, perheellisten naisten työssäkäynti ei ollut ajan hengen mukaista. Perheeltäni ei puuttunut mitään, koska meillä oli rakkautta, äiti oli aina kotona ja lapsuuteni muistot ovat täynnä yhteistä tekemistä ja ajan riittämisen tuntua. Asuimme Ruissalossa, joka on kansanpuistoalue ja ympärillämme olivat luonnon ehtymättömät ruokavarastot, sen lisäksi meillä oli mahdollisuus pitää suurta kasvimaata. Käytössämme oli myös viinimarjapensaita ja rannasta ongimme merikalojen parhaita. Vajetta oli ainoastaan käteisen rahan kohdalla. Jos olisin mennyt kouluun linja-autolla, olisi pitänyt käyttää kahta eri linjaa. Koululaisille oli myytävänä lippusarjoja, jotka piti käydä ostamassa Turun kauppatorin laidalta, Puolalanmäestä. Mutta ne maksoivat ja koska jo kouluni lukukausimaksut rasittivat perheen pikku budjettia, minä ajoin kouluun ja takaisin, yhteensä 14 kilometriä, polkupyörällä. Olinhan jo kansakouluaikana kävellyt tai hiihtänyt melkein kahdeksan kilometriä päivässä, kokemusta ja kuntoa riitti. Näin aikuisena voin vain olla erittäin kiitollinen tuosta liikkumisen määrästä, koko aikuisiän kuntoni on lapsuudessa saanut vahvan ja terveen pohjan, fyysinen terveyteni on suurelta osin perustunut koulumatkaliikuntaan. Olin pienestä saakka rakastanut hevosia, mummolan Muisto-hevonen oli ensimmäinen rakkauteni. Oppikoulua edeltävän kesän olin nimittänyt pyöräni Prinssiksi, uljaaksi ratsukseni, jolla ratsastin huimaa vauhtia, jättäen pölyvanan jälkeeni. . Ensimmäisenä oppikouluvuotena siis kannustin Prinssi-ratsuni täyteen laukkaan ja pyöräilin uuteen kouluun uusi salkku tarakalla, posket innosta punoittaen ja tulevaa kummastellen.
Yhteiskoulussa oli järjestetty maksullinen ruokailu, kokeilinkin sitä, mutta kokemuksen perusteella päätimme säästää nuo rahat johonkin toiseen, jatkossa tärkeämpään asiaan. Minulla oli siis eväät. Lasipullossa, jossa oli patenttikorkki, oli maitoa ja voipaperiin oli kiedottuna ranskanleipäviipaleita, joiden välissä oli lauantaimakkaraa. Syksyn alussa eväät maistuivat ulkona, ruokatunnin ajan istuin koulun liepeillä, pikku metsikössä kannon päällä ja popsin nälkäisenä leipää, maitoa väliin hörppien. Kun ilmat eivät enää sallineet ulkona istumista, eväät nautittiin omassa luokassa, pulpetin ääressä. Toisen luokan alkaessa keksin kerätä pari sangollista pihlajanmarjoja. Muistan ajatelleeni mustikoiden poimimista, tuoda ääretöntä kärsivällisyyttä vaativaa käsityötä, ja nähdessäni tässä valossa notkuvat pihlajanmarjatertut, sain idean. Äiti saisi tehdä minulle niistä mehua. Päätään puistellen äiti sitten mehusti pari sangollista marjoja ja niin minulla oli koulueväiden painikkeeksi lasipullossa haalean punaista, kitkerän kirpakkaa pihlajanmarjamehua. Vaati luonnetta juoda koko valmistettu määrä, muistaakseni sen kuitenkin tein. Luokkatoverini halusivat myös ehdottomasti maistaa, heidän pulloissaan oli vielä valkoinen sisältö, pihlajanmarjat olivat kuitenkin heille liikaa. Perheeni oli samaa mieltä, ei ihmiselle sopivaa ainetta.
Kolmantena vuotena tuli eväspussissani kouluun jugurttia. Muistan luokkatovereiden ihmetelleen tuota mädännyttä maitoa ja sen mukaista tuoksahdusta, joka kannen avaamisen jälkeen leijui luokassa. Päätellen heidän ihmetyksestään, taisin olla ensimmäisiä jugurtin käyttäjiä luokallamme. Kaikkihan tietävät miten yleistä tuo hapatettu maitotuote nykyään on. Mutta tuolloin aika ei vielä ollut täysin kypsä asialle, joten kuvittelisin eväitteni omituisuuden vuoksi saaneeni jos minkälaisia sivunimityksiä. Kovasti ainakin yritin pyydellä samanlaisia eväitä, kuin muillakin tuossa yksityisessä koulussa oli, rahaa kukkaron pohjalla, jolla ruokatunnilla käytiin lähikaupassa ostelemassa lihapiirakoita ja suklaapatukoita. Jälleen kiitos kodille, että säästyin vielä tuossa vaiheessa roskaruuan popsimiselta, vaikkakin joskus evääni ikään kuin vahingossa jäivät metsikön laidalle, koulun aidan ulkopuolelle. Näin saattoi käydä, kun ystävälläni oli omia eväitä, paistivoileipiä ja suklaalevy, joita hän taas ei voinut syödä, koska ne lihottivat. Hänen äitinsä vain tuppasi niitä hänen koululaukkuunsa, kun ruokalassa oli kaalilaatikkoa tai kesäkeittoa, joita ystäväni inhosi. Hänellä oli koko lukuvuoden maksettu ruoka, mutta se oli hänen mielestään ihan yököttävää ja kerran hän olikin oksentanut ruokapöydässä, kaalilaatikkoa ja puolukoita.
Englannintunnilla saimme valita itsellemme englanninkieliset nimet, jotka sitten kirjoitettiin pahvilappuihin pulpetille tunnin ajaksi. Televisio, tuo perheemme uusi hankinta, oli tuonut elämääni sarjan Lost in Space "Never fear, Smith is here !" ja sarjassa oli kaunis, pitkätukkainen tyttö, Penny, joka tietenkin halusin tunnilla olla. Mutta joku nappasi tuon nimen minua ennen ja kun oli minun vuoroni, olin sanaton. Minulla ei ollut varasuunnitelmaa ja aikani siinä ähistyäni opettaja kaikessa ystävällisyydessään päätti auttaa ja antoi minulle nimeksi Judy. Kaikista maailman nimistä Judy oli samassa TV-sarjassa esiintyvän simpanssin nimi. Mutta minä olin hyvä englannin oppilas, yhdeksän ja kympin tyttö, simpanssinniminen tai en. Kyllä asia minua kuitenkin tuolloin kaiversi, joten päätin nimetä pyöräratsuni ja itseni uudestaan. Vapaa-aikoja vietin sitten kuvitelluissa esteratsastuskilpailuissa New Havenin kuvitellun kaupungin radalla, ratsuni oli Prince ja minä olin Penny. Sukunimeä en enää pysty muistamaan, mutta minä voitin aina ne ratsastuskilpailut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti