Oli 70-luvun alku, olin aloittanut työni lähettityttönä kuljetusliikkeen toimistossa Turussa. Aamuisin oli parasta syödä hyvin, että jaksoi pyöräillä yli viisi kilometriä ja kesti iloisena ruokatuntiin saakka. Lapsuuden aamiaiset olivat ihanan lämpöisen puuhellan hohkaa ja lusikoiden kilinää kahvikuppeja vasten. Pöydässä oli leipää ja voita sekä jälkiruoka-aamiaista, äidin leipomaa pullaa, joko tuoreena tai korppuina. Noihin aikoihin sienestävä perheemme oli löytänyt uuden sienilajin, mesisienen, joka kasvoi suurina ryppäinä lahoissa kannoissa ja maistui melkein paremmalta, kuin kantarelli. Taivaallisia olivat nuo helposti kerättävät herkut valurautapannussa voissa paistettuina. Jopa niin taivaallisia, että aloin herätä aikaisemmin aamulla ehtiäkseni keräämään ja valmistamaan niitä aamiaiseksi. Kuin taikaiskusta kantoon oli joka aamu ilmestynyt uusia, terhakkaita mesisieniä minulle syötäväksi. Kyllä siinä perhe pyöritteli päätään, minun pistellessäni omituista aamupalaani, väliin kahvia hörpäten. Uusi aamiaisperinne loppui järkyttävällä tavalla. Kun jälleen kerran olin syönyt lautasellisen sieniä, alkoivat hirvittävät kivut. Tuskanhiki nousi koko vartaloon ja silmissä sumeni. Pari tuntia kiemurtelin sairaana ympäriinsä, sitten oireet onneksi helpottivat. Olin keräillyt mesisieniä hieman liian rennolla otteella ja joukkoon oli lipsahtanut jokin, ei kovin hyvin ihmisravinnoksi sopiva myrkkysieni. Henkiin jäin kuitenkin ja työpaikalle soitin tulevani hieman myöhässä. Mahtoivat uskoakin myöhästymiseni syyn:
-”Söin aamiaiseksi myrkkysieniä, tulin sairaaksi ja myöhästyin sen vuoksi.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti