Aika ennen koulun alkua on muistojen osalta ovelan tuntuinen, niissä muistikuvissa on vinha mauste. En osaa sitä selittää, varhainen lapsuus kai on sellainen vähän mystinen aika.
Äiti laittoi minut asialle kauppaan ostolistan ja rahan kanssa. Kävelin pitkältä tuntuvaa matkaa ja ennen kauppaa tuli pitkä, peltoaukeaman keskellä kulkeva suora. Sähköpylväitä oli korjaamassa joukko miehiä, enkä uskaltanut kävellä heidän ohitseen tietä pitkin, vaan siirryin pellolle, jotta sain ohitettua heidät tarpeeksi kaukaa. Kaupassa käyminen meni hyvin, mutta paluumatkalla näin samat miehet edelleen tien varressa. Siirryin jälleen pellolle. Peltokaistaleiden välissä oli ojia, joissa ei ollut sillä hetkellä vettä.
Aikani pakerrettuani pysähdyin ostosten kanssa tällaisen ojan pohjalle ja kaivoin ostosten joukosta tulitikut. Raapaisu ja ojan penkereen kuiva ruoho syttyi ja tuuleen tartuttua liekkiin, tuli jatkoi matkaansa. Niin minäkin. Ohitettuani työmiehet, palasin tielle. Olin huomannut, että sen peltokaistaleen päässä, johon tuli oli syttynyt, oli talo ja sieltä ajoi mies perääni polkupyörällä kovaa vauhtia. Hän lienee saanut tulen sammutettua polkemalla, mutta oli matkalla kotiini kertomaan. Hänen tullessani kohdalleni lauloin toistuvasti ”Ämppän pämppän päärylä lämppän.” Mies huusi vihaisena ja meni edelläni kotiini päin. Vihaisia minulle oltiin kotona, tarkkaa sanktiota en muista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti