Pyörä
Aino seisoi kampaamon kulmalla ja odotti Suskia. Sen piti aina koulun jälkeen mennä kotiin soittamaan äidilleen töihin, muuten sen äiti sai ihme hepuleita. Se oli uhannut laittavansa poliisit Suskin perään, jollei mitään kuulu tunti koulun loppumisen jälkeen. Hirvee nipo. Aino katseli pikkuveljensä Jonin sekoilua rivitalon Santerin kanssa. Pojat repivät ruohoa jalkakäytävän vierestä ja tunkivat sitä toistensa paidan kauluksista sisään. Koulureput olivat lentäneet sireenipuskan alle. Santerin äiti oli sunnuntaina huutanut niin että piha raikui pojalleen, ettei tällä olisi enää mitään asiaa Jonin kotiin. Santeri oli lauantaina tullut hakemaan Jonia ulos. Aino oli ollut Jonin kanssa parvekkeella ovikellon soidessa ja he olivat vain ehtineet paikalle todistamaan, kun äiti avasi oven, tuhisten itsekseen aika hyvässä nousukännissä. Äidin puheesta ei vieraammat välttämättä saaneet selvää. Sillä meni aina viina heti kielilihaksiin. Äiti oli sohlannut jotain uunissa polttamansa mustikkapiirakan kanssa. Santeri oli kieltäytynyt äidin tarjoamasta palasesta. Sitten Santeri oli halunnut vessaan ja oli nähnyt isän kaverin, Anden jättämän verisen ruiskun roskiksessa. Mitä se meni ihmisen roskia tonkimaan, Aino ajatteli. He olivat Jonin kanssa selittäneet Santerille tuttavien sokeritaudista. Mutta Santerilla ei kaikki ollut ihan kotona, se oli kertonut kaiken äidilleen, kuten aina. Kielikello ja mammanpoika. Suski ilmestyi naama virneessä.
-”Arvaa mitä. Mä saan tänään sen kännykän.” Suski hyppi Ainon ympärillä. ”Vähäks mä olen iloinen. Mennääks nyt kattoon sitä sun uutta pyörää ?” Isän kaveri oli lauantaina raahannut hienon vaihdepyörän rappuun ja ilmoittanut Ainolle, että se olisi hänen. Palkaksi hyvästä koulumenestyksestä. Isä oli nauraa rätkättänyt Ainon ilmeelle, kun he olivat lähteneet katsomaan pyörää. Aino oli ajanut myöhään yöhön pihaa ympäri. Joni riehui, kun se ei ollut saanut pyörää. Se oli huutanut ja itkenyt äitiä. Mutta siinä vaiheessa äiti oli jo sammunut olohuoneen sohvalle. Sieltä se oli joskus aamuyöllä kammennut itsensä parvekkeen ovelle. Isä ja Ande olivat juuri puhuneet jostain tosi tärkeästä ja vetäneet tupakkaa posket lommollaan. Aino oli käynyt monta kertaa sanomassa isälle, että tulisivat sisälle, naapurit kurkkivat parvekkeiltaan vihaisen näköisinä. Mutta isän puhetta ei pystynyt keskeyttämään. Kun äiti sitten oli alkanut raakkua jotain kirosanoja, isä oli tönäissyt sen päin nojatuolia. Tuoli oli siirtynyt ja heilauttanut kahvipöytää, jonka päällä olevat lasit ja pelikortit olivat levinneet pitkin lattiaa. Silloin isä oli suuttunut. Joni oli herännyt hirveään kolinaan sänky ja pyjama likomärkänä. Aino oli huutanut isälle, että jättäisi äidin rauhaan. Joni oli itkenyt eteisessä räkä valuen. Ande oli koko tapahtuman ajan vain istunut parvekkeella pois päin katsellen. Isän kaverit ei koskaan halunneet ottaa kantaa, isä oli niille kai liian tärkeä. Kun isä oli palannut parvekkeelle jatkamaan Anden kanssa, Aino oli antanut Jonille kuivan pyjaman ja vaihtanut lakanat. Sitten hän oli käynyt katsomassa äitiä. Tämä oli sammunut sohvalle kaljapullo kädessään. Aino oli ottanut pullon äidin kädestä ja laittanut sen pöydälle.
-”Joo, mennään.” Aino sanoi. Hän oli kuvaillut uutta pyöräänsä koulussa kaikille. Siinä oli vaihteet ja käsijarrut, Ja tosi leveät maastorenkaat. He kävelivät mäkeä ylös nurmikossa makaavien Jonin ja Santerin ohi.
-”Joni hei, älä viitsi sotkea vaatteita.” Aino huusi veljelleen. Isä ei koskaan huutanut Jonille sotkemisesta, Ainolle kyllä. Että ison siskon piti vähän katsoa perään. Aino oli alkanut itse pestä omia vaatteitaan. Äiti onnistui aina värjäämään kaikki siniseksi tai punaiseksi.
-”Joo, joo. Turpa kiinni Aino.” Joni näytti keskisormea.
-”Itelles.”
Aino avasi kellariin johtavan oven ja napsautti valot pitkään käytävään. Pyöräkellarin ovi oli tosi tiukka ja kesti hetken, ennen kuin Aino sai sen auki.
-”Saanksmä sitten kanssa ajaa sillä ?” Suski kysyi heidän astuessaan sisään.
-”Joo, totta kai. Mutta vaan tässä pihalla.” Aino laittoi valot ja katsoi paikkaa, johon hän oli eilen illalla pyörän jättänyt. Se oli tyhjä ! Aino tutki koko pyöräkellarin, mutta pyörää ei näkynyt !
-”Hei, onkse tää ?” Suski seisoi yläkerran naisen violetin pyörän vieressä. Ainon päässä lonksutti tyhjää.
-”Ei… kun mä en muistanutkaan, että isä lupasi viedä sen tänään huoltoon. Siinä oli jotain häikkää vaihteissa. Miten mulla voi olla niin huono muisti.” Suski katsoi Ainoa epäilevästi, mutta uskoi lopulta. Tullessaan pihalle, Aino sanoi käyvänsä viemässä repun kotiin. Suski jäi odottamaan. Äiti oli kotona pelkkä alushame päällään.
-”Aino, joko se koulu loppui ?”
”Mitä sä kotona teet äiti, eiks sulla pitäs olla työpäivä.”
-”Mulle tuli kipee olo töissä ja lähdin pois. Taitaa olla jotain flunssaa.” Aino huomasi keittiön tiskipöydällä litran keskiolutpullon, korkki oli äidin kädessä.
-”Missä mun pyörä on ? Se ei ollut kellarissa.” Aino kysyi.
”Pyörä ? Ai se, Ande soitti ja kävi hakemassa sen.”
-”Mutta se oli mun pyörä !” Ainon poskia kuumotti.
-”Miten niin sun pyörä. Älä nyt sekoile siinä. Kyllähän sä tiedät, että Ande myy kaikkea mitä vaan käsiin sattuu. Nytkin sille oli ilmaantunut joku ostaja sille pyörälle. Mikä teitä kakaroita oikein vaivaa, pitääkö aina uskoa kaikki.” Ainon silmiin olivat puristuneet kuumat kyyneleet.
-”Älä nyt alota Aino.” Äiti kääntyi ja otti pitkän hörpyn ruskeasta pullosta. Aino syöksyi makuuhuoneeseen ja heitti repun nurkkaan. Matskun koe leijaili lattialle. 10+.Todella hienoa Aino, opettaja oli sanonut hänelle ja taputtanut vielä olkapäälle. Ainon teki mieli huutaa ja raivota. Mutta kuullessaan äitinsä aikaansaamia kolistelun ja manailun ääniä, hän henkäisi syvään. Mitä väliä? Hän irrotti repustaan avainketjun. Hän odotti kunnes äiti meni pullon kanssa olohuoneeseen ja livahti ulos pihalla odottavan Suskin luo.
Pikku Pirun huono päivä
Sinä aamuna kaikki meni päin seiniä. Pieni Piru löi varpaansa sängyn jalkaan noustessaan levottoman yön jälkeen. Nälkäisenä ja silmät rähmien Pieni Piru kömpi keittiöön aamupalalle. Kahvipurkki levisi tiskipöydälle ja pyyhkiessään syntynyttä sotkua hän kaatoi jugurttipurkin, jonka sisus valui pitkin kaapin ovea Pienen Pirun varpaille. Kumartuessaan pyyhkimään sotkua hän löi päänsä tiskialtaan reunaan. Yhtäkkiä syvä uupumus valtasi koko sen käppyräisen olemuksen. Voimattomana Pieni Piru istahti lattialle ja kätki kasvonsa käsiin. Pian alkoivat hennot hartiat vavahdella. Kaikki oli pilalla.
Juuri tänään hänen piti tehdä pirullisimmat pikku tekosensa. Oveen teipatussa tehtävälistassa oli monenmoista ilkeyttä varattuna viattomien ihmisten päivää pilaamaan. Siinä olivat tikkukirjaimin kirjoitettuna lasten nipistelyt, renkaan puhkomiset, tahmean mansikkamehun levittäminen rapun portaisiin, kaupan maitokuorman kaataminen, pullojen rikkominen koirapuistossa. Päivän ehkä suurin kiusa oli odottamassa tietokoneessa, katalasti leviävä virus, joka muutamassa tunnissa leviäisi toimistoihin ja muuntelisi tärkeitä ohjelmia ja tiedostoja, aiheuttaen lopulta ikäviä haittoja monille ihmisille, kun heidän työnsä alkaisivat epäonnistua. Tekeillä olevat kaupat menisivät pieleen, tarjoukset olisivat virheitä täynnä, muistutukset menisivät vääriin paikkoihin, tilastot näyttäisivät huonoa tulosta.
Mutta Pieni Piru ei jaksanut ajatella muuta kuin omaa surkeuttaan. Silmät punaisina, räkä rinnuksille valuen se lopulta nousi ja meni takaisin sänkyyn. Tänään ei ollut hyvä päivä tehdä pahuuksia se päätteli ja vetäisi viltin korvilleen. Huomenna olisi parempi päivä, se ajatteli. Pian jo kuuluikin pientä korisevaa ääntä, kun Pieni Piru nukahti.
Makoisia unia Pieni Piru, pienen pieni, hentosiipinen keiju kuiskasi makuuhuoneen verhon takaa ja lennähti avoimesta ikkunasta heräävään aamuun.
Metsäretki
Mäen puolivälissä Eila nousi pois polkimilta ja talutti pyöränsä pientä polkua pitkin tutulle kivelle. Puolukan varret olivat täynnä kukkia. Myöhemmin syksyllä saisi mukavasti säilöön, jos vain ehtisi metsälle asti. Eila laittoi pyöränsä nojalleen mäntyä vasten, riisui kypärän ja ripusti sen ohjaustankoon roikkumaan. Hän istahti pehmeän sammaleen peittämälle kivelle. Tässä hän oli istunut monet kerrat ennenkin. Hän kaivoi taskustaan nenäliinan ja niisti. Läheisen puun oksalta lähti lentoon jokin lintu. Eila kuunteli, jos tunnistaisi sen äänestä. Silmät olivat sen verran hiestyneet, ettei hän pystynyt erottamaan mikä se oli. Mitään ei kuulunut, varmaan räkättirastas, niitä oli täällä paljon. Tänään hän oli käynyt lähteellä katsomassa, vieläkö se olisi käytössä. Kahdeksan vuotta oltiin asuttu siellä hirsitalossa meren rannalla. Hänen mieleensä oli tullut talviset vedenhakumatkat lasten kanssa. Suuri saavi puisen reen päällä loiskuen he olivat punnertaneet kapeaa tietä, jarruttaneet varovasti loppumäessä, ettei saavi olisi kaatunut. Kaikki osasivat silloin käyttää vettä varoen. Nykyään tuli itsekin välillä laskettua hanasta pitkään, ennen kuin tuli tarpeeksi kylmää. Ihan niin kuin ei voisi laittaa jääkaappiin kannullista ja ottaa sieltä, kun janottaa. Eila huiskaisi hyönteisen pois korvaltaan. Ei kai vaan hirvikärpänen. Hän kokeili muutaman kerran, ettei korvan takana tuntunut mitään.
Mustikkamuki tuli yhtäkkiä hänen mieleensä. Vanhin tytär, joka aina oli rustaillut tarinoita, oli kirjoittanut äitienpäiväksi runon. Siinä oli ollut mustikkamuki. Tytön kanssa tuli kykittyä monet kerrat mustikassa ja puhuttua kaikenlaista. Runsas vuosi ja tyttö täyttäisi viisikymmentä. Ja nuorin lapsi, sellainen taistelija siitäkin vihdoin löytyi ja nyt sekin oli jo isoäiti. Kolme lapsenlasta ja yksi lapsenlapsenlapsi. Isoisoäiti. Huh-huh, miten aika vaan oli hurahtanut. Poika, jos olisi saanut elää, olisi tänä vuonna täyttänyt neljäkymmentäviisi. Ja esikoinen, liian hento tähän maailmaan, olisi jo viidenkymmenen.
Eila sulki silmänsä ja kuunteli hiljaisen tuulen vireen lohduttavaa ääntä ympäröivissä puissa. Sielläköhän ne odottivat ylhäällä häntä, äitiä. Kumpaisenkin hän ottaisi polvelleen ja puhuisi rakkautensa syvyydestä. Halaisi ja suukottaisi. Laulaisi lempilauluja ja silittäisi kummankin päätä yhtä aikaa. Sitten kun se aika tulisi. Polvissa tuntui hienoinen tykytys. Avaamatta silmiään Eila hieroi käsillään varovasti. Joskus se helpotti hetkeksi. Nenään leijui hienoinen lahon tuoksu. Eila veti sisäänsä ikiaikaista metsän aromia ja tunsi kuinka voima suorastaan virtasi sisimpään. Monta lohdullista hetkeä hän oli tuon saman luonnon parfyymin tuoksuessa saanut elää. Metsän syleilyssä, kattona ainoastaan Jumalan taivas, hän oli koonnut elämänsä sirpaleisia palasia. Ja aina kun hän oli palannut arjen haasteiden mylläkkään, tuo metsän rauhaisa tuoksu, kuin ratsain vierellä kulkeva enkeli, oli rohkaissut häntä askeleen alkaessa painaa. Ja ne kerrat, jolloin jokapäiväinen puurtaminen katkesi syksyisen rajun myrskyn metsissä soittamaan vahvaan sinfoniaan. Tai taivaan pimetessä keskellä päivää ja suurten, lämpimien vesipisaroiden nostaessa kuivasta niitystä makeankostean tuoksun. Joskus teki mieli juosta ilkosillaan tanssimaan harakankellojen ja niittyleinikkien sekaan, sateen villistä rytmistä nauttimaan.
Jostain nousi ajatuksiin lasten melkein neljäkymmentä vuotta sitten järjestämä yllätys. Salaperäinen supatus pihalta ja eteisestä ja sitten kotitöistä hieman vastahakoisesti irtautuvaa äitiä jo johdateltiin metsäpolkua pitkin suuren salaperäisyyden vallitessa. Kallioaukea oli siivottu sammaleesta ja siihen lapset olivat istuttaneet hänet yleisöksi Kallioteatterin esitykseen. Metsä raikui lapsen äänistä, kun itse tehdyt laulut ja kohtaukset saivat ensi-iltansa. Eila oli taputtanut ja hurrannut asiaan kuuluvasti. Kunpa sen hetken olisi voinut pysäyttää. Että lapset olisivat jääneet kasvamatta ja hän tänäänkin puuhaisi kahvit pöytään teatterin kunniaksi. Ja lasten poskilla hehkuisi innoituksen puna ja silmissä kimaltaisi malttamaton tulevaisuuden odotus.
Eila säpsähti ajatuksistaan, kun jotain kosteaa tipahti nenänpieleen. Ja sitten ylähuulelle. Hän avasi silmänsä ja katsoi ylös. Tummavatsaiset pilvet olivat ilmestyneet puiden latvojen yläpuolelle ja sadetta tihkui niiden laidoilta. Eila nousi kiveltä, tämä oli hyvä paikka istua, lähtiessä sai tukea kiven vieressä kasvavasta koivusta. Hän kiinnitti kypärän ja lähti taluttamaan pyöräänsä kohti kävelytietä. Noustessaan ajamaan kaupunkia kohti hän mietti, että hänen sydämessään oli ovia, joiden takana kaikki elämän hetket olivat, paikoillaan, odottamassa. Tänään istuessaan metsän kivellä, hän oli käynyt joidenkin ovien takana. Eilan kasvoille nousi hymy. Kaikki oli tallessa. Kaikki tärkeä.
Meeri Aava
Osa 1. Kaiken se kestää
Meeri Aavan hartioissa kipunoi. Kymmenet lukulaitteen ohi vedetyt kissanhiekkasäkit ja mäyräkoirat painoivat lihaksia, silmissä välähtelivät pankkikortit, luottokortit, yhdistelmäkortit, bonuskortit ja sormissa tuntui tuhansien käsien kautta matkanneiden likaisten kolikkojen karsta. Meeri Aava oli kaupan kassa. Oli ollut jo 21 vuotta, eli siitä saakka, kun Kalevi Aava, Meerin elämän rakkaus ja heidän kahden lapsensa isä ilmoitti saaneensa tarpeekseen Suomen pienistä ympyröistä. Meerin hoidettaviksi jäivät miehen maahantuontiliikkeen velat. Poliisin hoidettavaksi jäi firman kirjanpito.
Meeri oli kasvattanut kaksi lastaan ja maksanut heidän koulunkäyntinsä kassan palkallaan ja kieltäytymällä omista tarpeistaan. Meeri muisti, kuinka ylpeä oli ollut lapsistaan katsoessaan heidän valkolakkisia päitään ylioppilasjuhlissa. Lapset olivat halunneet järjestää intiimit ylioppilasjuhlat Meerin kotona, vain he kolme olisivat paikalla. Meeri oli leiponut ja hössännyt, että kaikki olisi täydellistä. Lapset eivät ehtineet kuitenkaan maistaa pöydän antimista muuta kuin onnittelukortit, joiden väliin Meeri oli laittanut kummallekin sadan euron setelit. Seisottuaan viisitoista minuuttia Meerin olohuoneessa lapset jo tekivät lähtöä. Heillä oli kiire juhlimaan, olivat kuulemma menossa Espooseen ystäviensä kotiin ylioppilasjuhliin. Ystävien vanhemmilla oli suuri talo ja uima-allas. Lasten mentyä Meeri Aava katsoi heidän menoaan kerrostalokaksionsa ikkunasta. Lapset hyppäsivät hienon urheiluauton kyytiin ja auto kaasutti renkaat savuten pois Meerin kotikadulta. Lapset olivat menestyneet elämässään hyvin. Poika oli menestyvä liikemies, jolla oli oma IT-alan yritys. Tytär loi uraa kansainvälisen lääkeyhtiön markkinoinnissa. Kaiken tuon Meeri oli ylioppilasjuhlien jälkeen lukenut lehdistä.
Meeri Aava katsoi kelloa, työvuoro päättyi, hän sulki kassan ja lähti peltinen laatikko kainalossaan henkilökunnan tiloihin. Kun kassa oli luovutettu, Meeri katsoi pienen sotkuisen pöydän päällä lojuvia eilisen kuivaneita ja tämän päivän mustiksi palaneita korvapuusteja. Aamuvuorossa ollut palvelutiskin tyttö oli yhtäkkiä poistunut paikaltaan kesken paiston. Vasta, kun asiakkaat olivat valittaneet palaneen kärystä ja palvelun puutteesta, oli myymälänhoitaja tullut palvelutiskiin ja huomannut uunissa mustuvat pullat. Kaikki työntekijät saivat määräyksen rapsutella mustaa karstaa pullista tauoillaan, osa saatiin näin myyntiin eilisten leipien koriin 10 sentin alennuksella, loput myymälänhoitaja oli ylevästi antanut työntekijöiden käyttöön. Meeri päätti käväistä pesemässä kätensä ennen lähtöään. Vessaan ei tänään ollut kukaan ehtinyt, kaikki tauot olivat kuluneet rapsutushommissa, siinä ohessa piti taiteilla vielä eväiden syönti. Mutta myymälähenkilökunnan rakot olivat kestävämpää lajia, kuin keskivertokansalaisen, eihän sitä nyt halunnut kymmenen minuutin taukoaan vessassa tuhlata, kuin äärimmäisen pakon edessä. Vessan ovi ei auennut, kun Meeri käänsi kahvasta. Hän ravisteli kahvaa reippaammalla otteella ja kuului räpsäys. Lukko oli ollut korjaamatta jo monta kuukautta, myymälänhoitajan mukaan määrärahoja ei tässä neljänneksessä riittänyt tuottamattomaan remonttiin. Ovi aukesi ja Meeri näki palvelutiskin tytön istumassa pöntön reunalla silmät punaisina.
Meeri Aava otti tyttöä käsistä kiinni ja nosti tämän seisomaan. Sitten hän ohjasi hentoisen tytön pukukaappien luo ja he riisuivat essunsa ja pukeutuivat omiin vaatteisiinsa. Meeri istutti heidän kaupalle kuuluvat avaimensa ja rinnassa pidettävät nimilappunsa kahteen mustaan korvapuustiin, jotka hän sitten nosti myymälänhoitajan pöydälle keskeneräisen neljännesvuosiraportin päälle. Meeri otti tyttöä kädestä ja kahdestaan he kävelivät lihatiskin ohi ulko-ovelle päin. Myymälänhoitajan puupohjaisten sandaalien kiireinen läpsytys alkoi kuulua heidän korviinsa.
”Sinä tyttö, sinä, tästä päivästä ei sitten palkkaa makseta ja saat olla varma, että et selviä ilman kirjallista varoitusta. Itse asiassa minun pitäisi antaa sinulle potkut nyt tässä saman tien…….”
Meeri Aava kääntyi hitaasti, puristaen vapisevaa palvelutiskin tyttöä rohkaisevasti kädestä. Meerin silmissä loisti oudosti. Normaalisti hailakansiniset silmät hehkuivat turkoosia valoa ja kun Meerin katse osui myymälänhoitajan silmiin, tämä kavahti askeleen taaksepäin ja kesken lauseen auki jäänyt suu loksahti kiinni.
Meeri Aava ja palvelutiskin tyttö poistuivat alkuillan hämärään. He menivät kaupan vieressä olevalle parkkipaikalle ja yhtäkkiä Meeri pysähtyi. Alkoi kuulua tasaista, matalaa hurinaa.
Osa 2. Tehtävä alkaa
Kosla oli kerran ympäriajettu vanha, ruosteläikkäinen Volvo, jonka Meeri Aava oli ostanut kolme vuotta sitten veljeltään, kun tällä oli ollut rahapula. Veljellä oli nykyään joku sellainen cityauto, upouudelta se näytti ja veljen mukaan kuluttikin niin vähän. Pakkohan miehellä auto oli olla, kun oli niitä menoja niin paljon. Nytkin olivat naisystävänsä kanssa jossain kylpylässä. Kosla kulki mukavan tasaisesti hiljaisessa vauhdissa, mutta jos painoi liikaa kaasua, alkoi koko auto ravistella runkoaan. Siksi Meeri ei käyttänyt moottoriteitä lainkaan. Työmatkoihin Meeri oli alkanut käyttää Koslaa vasta viime vuonna, kun se kerran nyt oli olemassa ja vakuutuksetkin piti maksaa. Työhön tullessaan Kosla oli jäänyt parkkipaikan laitaan konepelti höyryten.
Meeri kääntyi tyttöön päin ja sanoi – ”Lotta, sehän sinun nimesi on, Lotta nyt lähdetään täältä.” Heidän seisoessaan siinä keskellä parkkipaikkaa, Koslan valot syttyivät ja sen jo aiemmin kuulunut matala hurina lähestyi, kun se hitaasti lähti liikkeelle naisia kohti juhannusruusupuskien vierestä. Sitten ääni hiljeni ja Kosla liukui naisten luo, tuntui kuin sen sisällä oleva moottori olisi sammunut, mutta hienoinen suhina kuului konepellin alta. Koslan ovet avautuivat ja Meeri viittoi Lottaa etupenkille. Lotta ei tajunnut näkemäänsä ja empi avoimen oven edessä, sitten hän varovasti kumartui ja istahti penkille. Lopulta hän nosti jalkansakin sisäpuolelle. Ovet sulkeutuivat. Autossa oli lämmintä ja siellä tuoksui kanelilta. Lotta, jonka koko nimi oli Lotta Ranta, katsoi ihmetyksestä mykkänä, kuinka Meeri Aava, vanhempi kassahenkilö, laittoi oikean kätensä kojetaulussa olevan pyöreän, appelsiinilta näyttävän nappulan päälle. Melkein heti Meerin sormien välistä, ihon lävitse alkoi välähdellä valoa. Sitten Meeri irrotti kätensä ja nojautui istuimeensa, otti turvavyön ja kääntyi Lottaa kohti.
- ”Tämä on Kosla ja se vie meidät matkalle. Sinun ei tarvitse pelätä, olet turvassa. Minä olen saanut tehtävän ja tarvitsen sinua, Lotta, mutta jos haluat, voit jäädä pois kyydistä.” Lotta Ranta katsoi Meeriin ja ympärilleen autossa. Kanelin tuoksu oli miellyttävä ja Lotalla oli hyvä olla. Lotta mietti, että tältä olisi tuoksunut hänen unelmiensa lapsuuden kodissa. Sellaista Lotan äiti ei ollut jaksanut pitää. Meeri Aavan lähellä leijui turvallisuuden tuntu, Lotta jotenkin tiesi, että tämä oli oikein, tämä oli hänen paikkansa. – ”Minä lähden mukaasi” Lotta lopulta sanoi. Sitten Kosla lähti liikkeelle, kevyen äänettömästi se liikkui parkkipaikalta.
Suoraan kohti pimeää iltataivasta.
Osa 3. Äiti, tule kotiin
Pubi oli sisustettu tummalla puulla ja seiniä koristivat kulmista käpristyneet elokuvajulisteet. Hämärässä valossa näkyi tuoppeja kallistelevia käsiä ja keskusteluihin syventyneiden, takit päällä pöydissä istuvien ihmisten kasvoja. Tiskin luona oli jonoa, baarinpitäjä veti hanasta kuin robotti ja ryppyisiä seteleitä laskettiin kassakoneen lähelle. Aamuvuoron asiakkaista osa oli jo käynyt syömässä lähikaupasta ostamansa lenkkimakkaralounaan, osa hörppi ravintonsa edelleen nestemäisenä. Jukeboksi soitti Rauli Baddingia, mutta automaatin ääni alkoi jo hukkua koko ajan voimistuvien keskusteluäänien alle.
Eräässä pöydässä istui kaksi naista. Kummankin kasvoilta oli jo kauan aikaa sitten kuihtunut pois terveen ihon väriskaala. Nuhruisissa verkkaritakeissaan heitä ei voinut erehtyä luulemaan oluelle poikenneiksi sauvakävelijöiksi. Likaiset hiukset, joissa näkyi pois kasvavaa kotipermanenttia ja vaalennusvoiteen polttamaa hapsua. Pöydän sijainti oli huolella valittu, siitä heidät pystyi näkemään kapakkaan saapuva ihminen. Heidän katseensa rekisteröivät jokaisen sisään astuvan, varsinkin miespuolisen. He eivät paljoa toisilleen puhuneet. Tutuille he heilauttivat puolityhjää tuoppia. He pelasivat pubilottoa, kuusi oikein tuli, kun joku vanhemmista miestutuista oli saanut eläkerahat tai sitten pubiin asteli vierailija. Seitsemän oikein iski, kun tällainen mies näki heidän kohotetut tuoppinsa ja houkuttelevaksi harjoitellut pään liikkeensä. Silloin saattoi käydä niin, että mies ikään kuin ajautui heidän pöytäänsä haettuaan tiskiltä oman juomansa. Tänään ei vielä ollut tapahtunut mitään, tosin iltakin oli vasta aluillaan. Naiset joivat omaan laskuunsa, aika hitaassa tahdissa.
Pubin takapiha oli autio, lastauslaiturilla seisoi metallisia kuljetushäkkejä ja muovisia kuljetuslaatikoita. Yksi kirkas lamppu valaisi laituria ja asvaltilla lojui roskaa. Kosla laskeutui aivan laiturin viereen. Lotta Ranta katsahti Meeri Aavaan. Meeri taputti tyttöä kädelle
”Tiedän, että tämä on tuttu paikka sinulle.”
”En minä…” Lotta aloitti, mutta Meeri jatkoi
”Äitisi sinut tänne toi. Odottelit täällä takapihalla, että joku tulisi tupakalle. Että voisit pyytää äitiäsi tulemaan kotiin. Aluksi menit aina ovimiehen luokse, mutta äitisi kielsi, sanoi, että kohta sossun tädit vievät sinut lastenkotiin, jos siellä pyörit.”
Meeri katsoi Lottaa, joka oli laskenut päänsä rinnalleen.
”Ei äiti kuitenkaan tullut kotiin, vaikka olinkin hakemassa. Lakkasin tulemasta.”
”Nyt haetaan äiti.” Meeri sanoi ja kääntyi takapenkille päin.
Kun hän kääntyi takaisin istuimelleen, hänen kädessään oli hiuspanta, johon oli kiinnitetty keskelle hopeanvärinen kaistale. Meeri Aava auttoi pannan Lotta Rannan päähän ja samalla Koslan ovet aukenivat. Nuori tyttö seurasi vanhempaa naista lastauslaiturin portaita pubin takaovelle. Vanhempi nainen laittoi kätensä lukitun oven kahvalle ja piti sitä siinä hetken aikaa. Hänen kätensä alta heijastui taas tuota merkillistä valoa ja yhtäkkiä takaovi oli auki.
He astuivat tavaroita ja roskia täyteen ahdetun käytävän kautta sisään pubiin. Pöytiä siivoamassa ollut baarinpitäjä pysähtyi kesken rätin pyörittämisen ja aikoi selvästikin sanoa jotain sisään tunkeutuneille. Meeri käänsi katseensa häneen ja katsottuaan hetken Meerin silmistä säteilevää turkoosia, baarinpitäjä jäi hiljaisena niille sijoilleen. Meeri kääntyi Lotan puoleen ja pyysi tätä hakemaan äitinsä. Lotta katsoi kysyvästi Meeriin, mutta tämä sanoi vain –”Pyydät vain äitiäsi tulemaan kotiin.”
Lotta oli heti nähnyt äitinsä ja tämän ystävättären ja lähti heidän pöytäänsä kohti. Äiti ei huomannut Lottaa, vaikka Lotta seisoi äidin pöydän vieressä. Ystävätär sen sijaan huomasi paikallaan seisovan nuoren tytön ja tönäisi Lotan äitiä katsomaan. Äidin kasvoille ilmestyi aivan ensimmäiseksi harmistunut ryppy. Eeva Ranta kun oli juuri huomannut, että ovesta vihdoin käveli ensimmäinen sopiva juoman tarjoajaehdokas. Sitten vasta hän tunnisti tyttärensä ja aikoi selvästi äyskäistä tälle jotain, kun Lotta Ranta avasikin suunsa ja sanoi
”Äiti, tule kotiin.”
Samassa Lotan otsapannan hopeinen kaistale alkoi sykähdellä valojuovaa, joka osui Lotan äidin kurttuiseen otsaan, vihainen ilme suli pois ja Lotan äiti nousi ylös ja hän otti Lottaa kädestä kiinni. Hämmentynyt Lotta Ranta etsi katseellaan Meeri Aavaa ja näki tämän takaoven luona. Vanhempi nainen hymyili rohkaisevasti ja Lotta alkoi johdattaa äitiään pois pubista.
Kolme hymyilevää naista istui kanelintuoksuisessa Koslassa, joka irtaantui pubin takapihalta.
Osa 4. Muutto
Eeva Ranta istui Koslan penkillä ja sulki silmänsä. Muutaman hetken hänen elämänsä vilahteli kuvina jossain pään sisällä. He olivat olleet Aaron kanssa kaikkien kadehtima taiteilijapari. Aarolla oli bändinsä ja Eeva maalasi. Eeva kulki Aaron mukana keikoilla ja heidän rakkautensa oli vapaata. Suhde oli avoin, eivätkä Aaron syrjähypyt horjuttaneet sitä, koska Eeva aina kuitenkin oli Aarolle se ainoa oikea nainen. Sitten tuli Lotta ja Eevan sydämen täytti suuri uudenlainen rakkaus. Alussa kaikki oli innostunutta touhua täynnä, vauva puettiin rokkivaatteisiin ja se kulki mukana treeneissä. Mutta pikku hiljaa Eeva alkoi jäädä Lotan kanssa kotiin, Lotan hoitaminen meluisella treenikämpällä oli hankalaa. Eeva järjesti kotia Lotalle paremmaksi ja yritti saada Aaronkin ymmärtämään, etteivät kaverit enää voineet tupsahtaa milloin tahansa juomaan, polttelemaan ja kuuntelemaan musiikkia kovalla. Ja että Aaron olisi keikkatuloistaan annettava Eevalle rahaa vauvan tarpeita varten. Kun kaikki jatkui Aaron kohdalla, kuin ennenkin, alkoi Eeva huomautella asioista yhä jyrkemmin. Sitten Aaro yhtäkkiä oli pakannut kitaransa eräänä iltana Lotan ollessa alle vuoden ikäinen. Miehen luovuus kun kuulemma kärsi ainaisesta vauvan itkusta ja siitä, että hänen elämänsä oli alkanut tuntua vankilalta, aina oli vaan vauva sitä ja vauva tätä. Eeva jäi Lotan kanssa yksin, kaikki heidän yhteiset ystävänsä jatkoivat Aaron ympärillä pyörimistä, varsinkin kun Aaro oli saanut uuden levynsä julkaistuksi ja teki kiertuetta. Rahaa Aarolta ei Lotan elatukseen riittänyt edelleenkään.
Kun Lotta oli vuoden ikäinen, Eeva meni työhön siivousfirmaan päivävuoroon, Lotalle löytyi päivähoitopaikka. Palkka ei riittänyt kaikkiin menoihin ja Eeva joutui turvautumaan erilaisten virastojen tukiin. Hetken aikaa kaikki toimi ja vaikka Eeva oli uupunut, olivat yhteiset hetket Lotan kanssa suloisia. Mutta sisällä häntä kaiversi, ettei maalaamiseen enää riittänyt aikaa eikä voimia. Eevasta alkoi tuntua, ettei hänellä enää ollut omaa elämää lainkaan. Kuin varkain alkoholi kiemurteli ennen kovastikin juhlineen Eevan elämään. Ensin vain pullollinen viiniä silloin tällöin Lotan mentyä nukkumaan. Mutta määrä kasvoi nopeasti ja pian alkoivat työstä poissaolot. Laskut ja sotkuiset asiat alkoivat kasaantua ja lopulta, kun Lotta oli kuuden vanha, Eevan elämä pyöri jo täysin juomisen ympärillä. Seurasi vuosia, jolloin Eevan toimia ohjasi juomisen himo, Lotta oppi jotenkin selviämään humalaisen tai krapulaisen äidin ja tämän ryyppykavereiden parissa. Sitten tyttö oli muuttanut pois kotoa, Eeva ei ollut täysin varma miten vanha Lotta tuolloin oli ollut, mutta ei kauaa ollut jaksanut asiasta olla huolissaan, kyllä tyttö pärjäisi.
Eeva Ranta avasi silmänsä ja vilkaisi vierellään istuvaa tytärtään. Lotta käänsi samaan aikaan päänsä ja heidän katseensa kohtasivat ja he jäivät sanattomina paikoilleen. Meeri Aava kumartui ottamaan Koslan ovitaskusta pienen muovisen rasian. Eevan ja Lotan yhä katsoessa toisiinsa, Meeri avasi rasian ja poimi siellä olevat nahkaiset rannekkeet, niihin oli kiinnitettyinä turkoosin väriset, hohtavat kivet. Hän kääntyi vieressä istuvien puoleen ja kiinnitti rannekkeen kumpaisellekin. Turkoosit kivet alkoivat hehkua ja yhtä aikaa sekä Eeva että Lotta tunsivat, kuinka heidän yhteisen elämänsä muistoista nousi esiin kauniita kuvia, huonompien asioiden kuin haalistuessa muistin lokeroissa. Lämmin ja ihana tunne levisi heidän jäseniinsä ja kyyneleet silmissä he halasivat toisiaan ahtaalla istuimella. Sanat, jotka vielä hetki sitten olivat olleet kummankin huulilla, olivat kadonneet. Ei ollut enää mitään anteeksi pyydettävää, ei anteeksi annettavaa.
Kosla kiisi hämärtyvän kaupungin yllä. Se liikkui kohti erästä teollisuusaluetta ja alkoi sitten pudottaa korkeutta pikku hiljaa. Kadun varrella oli vanhoja, eri tyyliin rakennettuja varastoja, pajoja ja korjaamoita. Aivan kadun loppupäässä, toisista rakennuksista hieman erillään, oli laikukkaan betoninen kaksikerroksinen, viimeksi käytettyjen autojen kauppana toiminut rakennus. Vanha mainoskyltti oli edelleen toisen kerroksen seinässä.
OSTAA – MYY – VAIHTAA
Tila oli ollut tyhjillään jo kauan, huono kunto ja sijainti eivät olleet vuokraajia houkutelleet. Kosla laskeutui sammuneen katulampun alle ja naiset astuivat ulos viileän kosteaan ilmaan. Meeri Aava johdatti Eevan ja Lotan rakennuksen alaovelle ja laittoi kätensä hetkeksi lukon päälle. Kuului särähtävä ääni, kun vanha lukko aukesi. Sisällä oli säkkipimeää ja ilmassa tuntui homeen ja moottoriöljyn tuoksua.
”Tämä on uusi kotimme.” Meerin ääni sanoi ja ovi sulkeutui heidän perässään.
Naiset kuulivat ulkoa hienoista hurinaa. Kadulle jäänyt, himmeästi valaistu Kosla oli lähtenyt liikkeelle. Se siirtyi hetkeksi autoille tarkoitettujen kaksoisovien eteen ja nämä liukuivat sivuun kiskoillaan naristen. Kosla siirtyi sisään halliin ja ovet sulkeutuivat. Hetken aikaa oli hiljaista ja kuului vain vaimeita napsahduksia, kun oven liukumekaniikka piti sammuttamisen jälkeistä ääntä. Meeri Aava ojensi kätensä kohti oven viereistä seinää ja hetken aikaa kuului vaimeaa rasahtelevaa ääntä hallin eri puolilta. Kun ääni loppui, syttyivät valot. Kaikkien ikkunoiden eteen oli ilmestynyt valoa läpäisemätön alumiininen verho.
”Tulkaa perässä.” Meeri johdatti joukon toiseen kerrokseen vieville portaille ja kivuttuaan ylös he seisoivat sinisen oven takana. Ovi aukesi itsestään ja naiset astuivat uuteen kotiinsa.
Ikkunat olivat tässäkin tilassa peitetty, mutta harmaan alumiinin peittivät lintukuvioiset paksut verhot. Ovelta näkyi pitkälle kerroksen tiloihin. Lattioilla näkyi siellä täällä erimuotoisia ja värisiä mattoja. Sisääntulon lähellä oli vanha puinen vaatenaulakko. Keittiö oli kodikkaan näköinen, lattialla oli räsymattoja ja ruokapöydän yläpuolella roikkui kauniin valon luova oranssin värinen valaisin. Keittiön vieressä oli avara kylpyhuone, jonka seinäkaakeleissa uivat siniset pikkukalat. Oleskelutilassa suuret, pehmeät kulmasohvat ja pöydälliset jalkalamput toivat miellyttävää tunnelmaa. Makuutiloissa oli sänkyjen lisäksi vaatekaapit, yöpöydät ja tuolit. Lotta Ranta ja hänen äitinsä olivat seuranneet Meeri Aavaa hiljaisina ihastellen näkemäänsä, mutta mihinkään ei ollut pysähdytty sen kummemmin tarkistelemaan. Melko nopeasti he näin olivat tulleet suljetun oven eteen.
”Tämän oven takana on se paikka, jossa kaikki työ tehdään. Meidän kotimme on nyt täällä.” Lotta ja Eeva katsoivat Meeriä kysyvästi.
”Entä Pingo?” Lotta kysyi. Pingo oli Lotan pikkumarsu. ”Ja entä vaatteet?”
”Kaikki tarvitsemamme on täällä, vaatteetkin. Ja Pingo.” Meeri hymyili Lotalle. ”Pingo on häkissään sinun makuutilassasi, ehdit kohta käydä sitä tervehtimässä. Mutta nyt….”
Meeri Aava asetti kätensä oven vieressä olevalle valoa vilkkuvalle nappulalle.
Tiedän mitä teit viime kesänä makkaroille
Makkaroiden suvut olivat aamulla kokoontunut viileään juhlatilaan viettämään perinteistä Lähtijöiden Päivän juhlaa. Jäähdytyskone surisi ja tunnelma oli heti aikaisesta aamusta korkealla. Kabanossin suvun vanhimmat pitivät puheita ja kilistelivät lasejaan. Suvun päämies, Wilhelm, istui silmät kimmeltäen.
- Malja Campingeille ja Poprilleille !
- Huraa !
Pienimmät leikkivät ylätasanteella. Viitoset kirmailivat Snacksien kanssa. Vauvalassa oli hiljaista vielä. Pikku Prinssit nukkuivat autuaan syvää unta. Naisten pöydässä Kariniemen rouvat supisivat uusista dieeteistä. Tuon tuostakin he loivat paheksuvia katseita Juustoisten suuntaan. Sinisten ja Lenkkien suvun miehet pohtivat selvästikin kovin miehisiä. Heidän liikkeistään oli helppo arvata, että menossa oli ikuinen kisa pituudesta. Miehet välttelivät selvästikin katsomassa Metrien pöydän suuntaan.
Yhtäkkiä kirkas valo ilmestyi taivaalle. Syvä hiljaisuus laskeutui juhlakansan keskuuteen. Hakijoiden saapumisaika oli jälleen käsillä. Vanha kansa kertoi lähtijöiden pääsevän suureen seikkailuun ja uuteen, hienompaan elämään. Kaikki tahtoivat uskoa tähän. Mutta nuorten radikaalien keskuudessa supistiin. He uumoilivat jotakin äärettömän pahaa olevan tekeillä. Tietenkään kukaan ei koskaan palannut vahvistamaan nuorten epäilyjä, mutta heidän keskuudessaan kiersi legenda, että lähtijät vietiin kuumiin kidutuskammioihin, jossa niiden nahkaa kärvennettiin ja lopulta valtavan kokoiset hakijat joukkoineen popsivat suihinsa kaikki. Vauvoista vaareihin joutuivat hävityksen kohteeksi. Mutta varmoja nuoret eivät voineet olla ja aina kun joku heistä lähti tutkimusretkelle, ei hän lupauksistaan huolimatta koskaan palannut kertomaan. Ei koskaan.
Linja-autosssa on tunnelmaa
Kaivan kuralla pilkutetusta käsilaukustani lipun ja loikkaan metrisen matkan pysäkiltä bussin loskakokkareiselle kumimatolle. Kolme pistettä, sanoo kuljettajan tylsistynyt ilme. Jäljessäni tuleva rouvahenkilö kahden kauppakassin kanssa saa häneltä noin kahdeksan pistettä, hymystä päätellen. Pisteitä lisäävät penkkien alle kierivät mandariinit ja vinoon tipahtavat silmälasit sekä polvistunut asento. Väistäen jaloissani värähtelevää sianpääsylttyä näytän matkakorttia lukijalle.
Bussissa on kuusitoista matkustajaa. Kaikki istuvat. Lisäksi päivän uurastuksesta väsyneinä penkeillä lepuuttelevat kuusi reppua, neljä käsilaukkua, sateenvarjo, kaksi muovikassia ja nahkakäsinepari. Bussin takapenkiltä löydän oman paikkani. Katselen, kun haisevalta näyttävä miespuolinen henkilö, jonka pakarat paljastavien farkkujen takaosassa on leveä ruskea raita, istahtaa käsineparin päälle. Hienohko naisihminen, joka on matkustanut käsineparin vierustoverina, katsahtaa terävästi käytävälle päin, mutta kääntää sitten koko olemuksensa ikkunaa kohti. Eiväthän ne toki hänen käsineensä olleet. Voi hyvänen aika ! Ei sentään, nehän ovat sitä paitsi ihan pilalla, olivat sitten kenen tahansa. Bussi lähtee liikkeelle. Ja pysähtyy samantien valoihin.
Vanha kumara mummo pyörii kätensä varassa kolme kertaa tangon ympäri ja liukuu sitten alas kuskin takana olevaa seinää pitkin näkövammaisten paikalle. Valitettavasti vain mummo itse tarvitsisi paremmat lasit. Istahtaa koiran paikalle. Eikä muista laskea istuinta ensin alas. Puff ! Sinne katoaa mummo ! Vasemman puolen katsojien nenät osoittavat vielä hetken eteenpäin. Päät kääntyvät ikkunoita kohti, kun mummon pää ilmestyy näkyviin.
Oikean puolen katsojat kääntävät päitään bussin vieressä juoksevien, kättään heiluttavien surkimusten alennustilaa katsellen. Tuossakin äiti vauvan vaunuja työntäen ja toinen lapsi ilmassa lentäen aukoo suutaan. Eikö se tajua, ettei tänne mitään kuulu. Jopa vasemman puolen matkustajat kääntävät päitään, kun tuo hirveän aggressiivisen näköinen perheenäiti kolkuttelee keskiovea. Kun äiti näyttää katselijoille keskisormeaan, kymmenen niskaa naksahtaa, kun niitä kannattelevat päät kääntyvät hetkeksi lukemaan Pysähtyy-Stannar kylttiä. Sitä on äärettömän vaikea lukea valon ollessa sammunut, mutta taitavimmat saavat jo noin kolmen minuutin tuijottamisella tekstin näkyviin.
Kolmenkymmenenkuuden kaistanvaihdoksen jälkeen saavutaan seuraavalle pysäkille. Lihava mies asettuu seisomaan keskioven vastaiseen välikköön. Räkänokkainen ipana istuu yksin ikkunan vieressä ja potkii edessä olevan istuimen selkämystä. Ipanan äiti, jonka ipana on määrännyt istumaan toiselle puolelle käytävää katsoo tiukkana ulos ikkunasta. Yhtäkkiä tasainen potkurytmi keskeytyy ja ipana jää tuijottamaan ikkunan vieressä seisovaa kookasta miestä ja tämän yläpuolella olevaa invalidikylttiä.
-Äiti.
-
-Äitiiii !
-No ?
-Onks toi paikka isopyllysille, jotka ei mahdu istumaan näihin tuoleihin ?
-
-Äiti hei, onks toi paikka sellasille isopyllysille jotka ei..
-Ei ole, se on invalidipaikka.
-Onks invalideilla isot pyllyt ?
-Ei o-
Bussi kallistuu vasemmanpuoleisten pyöriensä varaan sadankahdeksankymmenen kilometrin tuntivauhdissa. Kuski vetäisee kypäränsä ruskean silmikon alas. Koirapaikan mummo katoaa jälleen. Kyselevä ipana sinkoutuu käytävän poikki suu auki jääneen äitinsä kainaloon ja jää siihen toppasaappaat ilmaa vispaten. Nahkakäsineet paljastuvat haisevan miehen takamuksen alta, kun tämä lötkönä liimautuu hienon naisen kylkeen kiinni. Miehen nenä kaivautuu rouvan uhkeaan poveen. Oikealla puolella matkustaneista käytävälle tipahtaa kolme reppua, sateenvarjo ja löysäpöksyinen nuori mies, yhä kännykkäänsä puhuen.
-V…u mää sanosin niille et paras vaa et ne kustantaa munt sinne Nykkiin vaihto-oppilaaks tai saattaa käyrä niin et joillain on kotona koht v…un hankala ongelmanuari tieräks tyyliin bailui ja irtoseksii-
Puhe hiljenee äkisti pojan ängetessä pystyyn ja kohdatessa bussilastillisen tiukkoja katseita. Nopeus tipahtaa tipahtamistaan ja kuljettajan tuima kurttuotsa on ilmestynyt taustapeiliin. Bussi pysäyttää urheilukentän kohdalla. Ovet suhahtavat auki. Vallitsee syvä hiljaisuus.
Poika ottaa tunnustelevan askeleen kohti takaovea vilkuillen anovan näköisenä jokaiseen ohimennessään. Kun hän vihdoin poistuu räntäisen liejun peittämälle pientareelle kuuluu uusi suhahdus ja bussi alkaa jälleen liikkua. Keski-ikäinen pariskunta alkaa taputtaa. Me muutkin olemme iloisia ja loppumatka sujuu pienen hymyn vireen siivittämänä. Takaikkunasta katson turkulaisen rämmintää. Kyllä se seuraavalla vuorolla kyytiin pääsee. Ja perillekin. Jos pitää suunsa kiinni.
Laura
Nainen otti mustasta selkärepusta eväsrasian ja asetti sen varovasti kaksin käsin pidellen ikkunalaudalle valkokankaan telineen taakse.
Laura oli jo nuorena tyttönä, aloittaessaan ensimmäisessä työpaikassaan, heti keskikoulun päätyttyä, ottanut harteilleen päivystyksiä muilta, koska näillä oli tärkeitä menoja tai perhevelvollisuuksia. Lauran isäpuoli oli ollut alkoholisti ja väkivaltainen humalassa ollessaan. Laura muutti kotoa sen jälkeen, kun isäpuoli oli alkanut ahdistella häntä seksuaalisesti. Teini-ikäinen tyttö istui usein yksin myöhään perjantai-iltaisin suuressa toimistossa ja odotteli viimeisiä asiakirjoja tuovaa kuskia. Mutta Lauralla oli haave. Hän halusi oppia mahdollisimman paljon alasta ja edetä omin avuin. Siksi mikään työ ei ollut epätärkeä, kaikesta pystyi oppimaan ja kehittymään.
Nainen kiinnitti videotykin töpselin seinässä olevaan jakorasiaan ja kokeili, että laite toimi ja kankaalla oleva valoneliö oli mahdollisimman tasaisen muotoinen.
Lauran lähettinä alkanut ura eteni. Ensin konekirjoittajaksi, sitten vaativampiin toimistotehtäviin. Alkuun Lauraa suorastaan huimasi, kun hänen ansionsa nousivat muutaman ensimmäisen vuoden aikana miltei kolminkertaisiksi. Hän päätti osoittaa kiitollisuutensa työnantajaa kohtaan puskemalla työssään kahta hullummin. Vanhemmat työntekijät toppuuttelivat intomielistä tyttöä ja sanoivat suoraan, että tuota tahtia hän tekisi vielä jonkun heistä tarpeettomaksi. Lauran mielestä sellaiset puheet olivat kateutta.
Nainen kattoi pitkälle, suorakulmion muotoiselle pöydälle kahvikupit ja lautaset. Hän laittoi jokaisen kupin korvaan tummanpunaisesta servetistä taittelemansa linnun pyrstön.
Sitten hän muutti Helsinkiin, miehen perässä. Laura jätti mielellään taakseen pikkukaupungin ahdistavan, umpimielisen ilmapiirin Eräänä kauniina juhannuksena Laura vihittiin kotikaupunkinsa kirkossa. Hääviikonlopun jälkeen oli jälleen palattava toimistoon puurtamaan. Nuoren parin rahat eivät muuhun häämatkaan, kuin kotimatkaan riittäneet. Lauran mies oli nuori tyhjätaskuinen muusikko.
Nainen kävi valuttamassa kahvinkeittimessä valmistamansa kahvin huolellisesti puhdistamaansa valkeaan, suureen pumpputermokseen ja kantoi sen pöydän keskelle.
Laura rakasti miestään, mutta ei koskaan voinut täysin hyväksyä, että oli perheessä ainoa, joka kävi säännöllisessä päivätyössä. Mies oli usein työttömänä ja suunnitteli silloin aina kavereidensa kanssa loistavia liikeideoita . Lauran herätyskello soi samaan aikaan joka arkiaamu Melkein kymmenen vuoden avioliiton jälkeen, kumpikin kulki oikeastaan omia polkujaan. Laura huomasi yhä useammin viihtyvänsä työtovereidensa kanssa kaupungin baareissa työajan jälkeen, miehen puuhatessa musiikkiliikettä parin kaverin ja pankin kanssa.
Seuraavaksi nainen avasi huoneen nurkassa olevan kaapin alaoven ja laittoi esille lasisille lautasille siellä olevista keksipakkauksista kaksi eri lajitelmaa, yhden kumpaankin päähän pöytää.
Heidän avioliittonsa roikkui jo kuilun reunalla, kun Laura miltei kolmikymppisenä huomasi olevansa raskaana. Laura halusi saada lapsen ja pitää siitä huolta, vaikka yksin. Huikentelevainen, mutta pohjimmiltaan kiltti mies tahtoi kuitenkin pitää perheen koossa vauvan vuoksi. Äitiysloman aikana lapsi sai Lauran unohtamaan kellon kanssa juoksemisen ja närästävän stressin. Paluu työhön tuli liian äkkiä. Hänen alallaan alkoivat suuret rakennemuutokset. Lomautukset, irtisanomiset ja taloudelliset syyt olivat yhtäkkiä kaikkien huulilla Paperipinot, joita Laura selvitti kasvoivat moninkertaisiksi ja hänen oli entistä tiukemmin sinniteltävä pitääkseen työnsä.
Nainen kävi noutamassa keittosyvennyksen jääkaappiin edellisenä iltana laittamansa kivennäisvesipullot ja laittoi ne pyöreille metallisille tarjottimille korkinavaajien ja kertakäyttöpikarien kera.
Laura onnistui sinnittelemään vaikeiden aikojen läpi muuttumalla lähes robottimaisen tehokkaaksi työntekijäksi, joka ei koskaan valittanut mistään todellisesta. Yksityiselämässä ei sinnittely enää auttanut ja Laura erosi miehestään lapsen aloittaessa koulun. Yksinhuoltajuus iski pelottavana vastaan, kun lapsen hoidon taloudellinen puoli jäi miltei pelkästään Lauran hoidettavaksi. Hän alkoi lisätä ruokaostoksiinsa muutaman oluen iltaa varten. Tuntui vähemmän ahdistavalta ja uni tuli helposti. Laura ei edes huomannut, kun kaljaa meni jo useampi litra jokaisena iltana, paitsi sunnuntaina, se oli Lauran periaate.
Nainen katsoi ympärilleen ja kävi pyyhkäisemässä kämmensyrjällään keksinmuruja. Sitten hän otti tuolilla olevasta repusta hedelmäpussin ja muovisen kotelon.
Seuraavat kymmenen vuotta hujahtivat krapulaisena ylitöissä istuessa ja pienessä pöhnässä aamuyön tunteihin saakka televisiota katsellessa. Aika ajoin Laura riuhtaisi itsensä irti koomastaan ja teki pitkiä retkiä tyttärensä kanssa luontoon, leipoi tämän kanssa tai vietti telttalomaa uiden ja hupsutellen. Mutta nämä harvinaiset hetket vähenivät sitä mukaa kun tyttö varttui ja Lauran työkiireet kasvoivat. Hän vaihtoi työpaikkaa, mutta tahti tuntui vain kiihtyvän. Oli hetkiä, jolloin hän tajusi, että kaikki oli hänestä itsestään lähtöisin, eikä firman vaihtaminen mitään muuttanut. Mutta pelko, että joutuisi työelämän ulkopuolelle sai hänet kuluttamaan itseään kahta hurjemmin.
Hän avasi videotykkiin yhdistetyn tietokoneen ja asetti kotelossa olleen levykkeen koneeseen. Hän avasi Power Point ohjelman ja testasi, että levyke toimi.
Tyttären elämä alkoi mennä levottomaan suuntaan ja Laura syytteli humalapäissään itseään. Kun tytär juuri lukion kynnyksellä joutui hankkimaan abortin, Lauran elämä oli jo kaaosmaisessa tilassa. Hän yritti tukea lastaan ja kun tämä jonkun ajan kuluttua ilmoitti haluavansa muuttaa pois kotoa, Laura piti ajatusta ensin kammottavana, liian lopullisena ja pelästyi. Mutta kolmen keskiolutlitran jälkeen alkoi ajatus vaikuttaa jo ihan mukiin menevältä. Eipä tarvitsisi enää yhtään yrittää piilotella juomistaan ja saisi nukkua vaikka koko päivän ilman tunnon tuskia.
Nainen katsoi esitystä valkokankaalta ja tarkisti samalla ajan ranteessa olevasta kellostaan. Se oli viisitoista yli seitsemän.
Viime vuonna Laura oli joutunut leikkaukseen. Hän oli tiennyt vatsassaan tuntuvien möykkyjen olevan epänormaaleja, mutta kun hän vihdoin kävi näyttämässä niitä lääkärille, oli leikkauspöydälle jo kiire. Koko kohtu jouduttiin poistamaan, koska myoomat olivat päässeet niin suuriksi. Leikkauksen jälkeisenä viiden viikon sairaslomallaan Laura ensimmäistä kertaa alkoi ajatella elämäänsä ja sen suuntaa. Työhön paluu kuitenkin katkaisi nopeasti hennoilta ajatuksilta siivet ja mieletön painaminen ja iltakaljoittelu jatkui entiseen malliin.
Nainen otti hedelmäpussista kaksi värillistä kerää ja laittoi ne tietokoneen viereen. Samalla hän otti levykkeen suojana olleen muovikotelon ja laittoi sen hedelmäpussin kera repun pohjalle.
Firmaan tuli uusi, viiden vuoden sisällä jo kolmas, johtaja. Tämä alkoi välittömästi panna henkilökuntaa kuriin ja järjestykseen. Lauralle oli ehtinyt kerääntyä jo 32 vuoden kokemus samalta alalta, mutta uusi, Lauran Hitleriksi nimittämä johtaja nollasi Lauran työkokemuksen ja kohteli tätä kuin vähämielistä aloittelijaa, varsinkin, jos Laura uskalsi esittää eriäviä mielipiteitä kuukausipalavereissa. Yrityksistään huolimatta Laura ei kyennyt olemaan uudelle pomolle mieliksi ja mies alkoi pompottamisen ja puhuttelujen sarjan. Huhtikuussa Laura tuli sietokykynsä rajalle. Hän hakeutui päivystävälle lääkärille ja purskahti itkuun. Kahden viikon sairasloman aikana Laura alkoi laittaa elämäänsä järjestykseen ja lopetti juomisen.
Nainen otti keltaisen eväsrasian ikkunalaudalta ja asetti sen rauhallisin ottein tietokonepöydän alla olevaan roskakoriin.
Sairaslomalta palattuaan Laura kertoi työpaikalla, lääkärin ohjeiden mukaan, avoimesti uupumuksestaan. Vähän ajan kuluttua hän sai huomata jäävänsä usein ulkopuoliseksi entisistä käytäväkeskusteluryhmistä. Hän jatkoi kuitenkin työntekoaan kuin ennenkin ja nautti kuukausi kuukaudelta enemmän uudesta, selkiytyneestä minästään. Samanaikaisesti hänelle alkoi myös muodostua tarkempi käsitys omista taidoistaan. Ja hän opetteli sanomaan ei. Se ei ollut helppoa, varsinkin kun työkaverit ja pomo alkoivat kohdella häntä hankalana henkilönä, joka ei ollut yhteistyökykyinen.
Hän otti värikkäät kerät ja kieritettyään ne auki, ahersi hetken keskittyneesti jäykän tuntuisilla sormillaan.
Firmassa työskentelevä kolmekymppinen mies oli alkanut juoda. Hän esiintyi työpaikalla humalassa ja teki virheitä. Sitten hän mitään ilmoittamatta jäi pois työstä. Seitsemän viikon ryyppyputken jälkeen hän saapui toimistolle tutisevana ja viinalta haisten. Hitler ja toinen pomo veivät hänet lääkäriin. Miehellä oli kuulemma vapaa-ajan harrastuksesta aiheutunut stressi. Mies palasi työhön kahden viikon sairasloman jälkeen. Kuukausikokouksessa Hitler painotti, että miehellä on ollut vaikea burn out ja kaikkien olisi ymmärrettävä ja annettava tukensa miehelle, nyt kun tämä oli palannut töihin. Laura erehtyi kerran sanomaan eräälle työtoverille, että alkoholistilla on aina syitä juomiseensa. Pian tämän jälkeen Hitler kutsui Lauran puhutteluun ja sanoi tämän jyräävän muita ja ettei sellainen peli vetele. Lauran tulisi miettiä käyttäytymistään, jos halusi jatkaa firmassa. Hän määräsi samalla Lauran tästedes hoitamaan omien töidensä lisäksi myös kokoustarjoilun.
Nainen viritti ensin sinisen, sitten punaisen johdon, kokeillen huolellisesti, että liitoskohdat pitäisivät. Sitten hän otti reppunsa ja katsoi kelloa. Viisi yli puoli kahdeksan. Hän poistui huoneesta.
Tasan kello kahdeksan kuusi miestä asettui pöydän ääreen leikkisän miehekkäästi vitsaillen. Johtaja istui pöydän päätyyn, lähelle tietokonetta ja toivotti kaikille hyvää huomenta. Hän pyysi lähinnä ovea olevaa osastopäällikköä sammuttamaan hetkeksi valot ja käynnisti ohjelman. Valkokankaalle ilmestyi suuri punainen numero viisi. Johtaja ähkäisi kummastuneena, mutta tuijotti toisten tapaan kankaalle, kun numero vaihtui ensin neljäksi, sitten kolmeksi, kahdeksi, yhdeksi. Sitten tuli parin sekunnin tauko ja esiin tuli sierettyneen näköinen naisen käsi, jossa nivelien kohdalta paksuuntunut keskisormi sojotti pystyssä.
Sitten esiin ilmestyi numero nolla. . .
Kaisa Kengän tarina
Olen Kaisa Kenkä. Vaatimaton kotini oli karhea matto seinälistan edustalla. Lepäilin enimmäkseen öiseen aikaan ja yritin saada uupuneet osaseni rentoutumaan. Koetin puhaltaa ilmaan litistyneiden pohjieni uumeniin. Iltaisin katselin ahneen ja ylipainoisen emäntäni tassuttelua television ja jääkaapin välillä. Kuulin rasvasta tirisevien herkkujen katoavan hänen pohjattomaan kitaansa. Kymmenet herkkupussien repäisyt säestivät aukaistavien pullojen sinfoniaa illasta toiseen. Viimein aamuyön tunneilla emäntä rojahti sängylleen, joka värähti tuskasta joka kerta. Aamuisin kuulin herätyskellon piipityksen ja huokaisin, uusi työpäivä on taas alkanut.
Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta kuntoni alkoi rapistua emännän kerätessä lisää ruokarahaa iltahetkiensä mässäilyitä varten. Hän oli kasvattanut painoaan vääjäämättömällä tahdilla ja oli tullut hetkiä, jolloin kerta kaikkiaan luulin hetkeni tulleen. Olin alkanut kuulla narahduksia ja risahduksia vartalostani ja jokainen aamu oli edellistä vaikeampi, tahdoin vain paeta kaikkea hullunmyllytystä ja levätä komeron pimennossa vuoden. Mutta emäntä oli päättänyt toisin, minä olin juuri se sopivin ja paras apulainen hänen työssään, hänellä oli hyvä olla. Ja kun hänellä oli hyvä olla, hänen voittonsa kasvoivat ja kasvoivat. Eräänä päivä kävi sitten niin, että keskellä kiireisintä työpäivää solkeni hajosi – ping – poikki katki. Emäntä jähmettyi niille sijoilleen, mutta pian hän jo heräsi toimiin. Potkaistuaan ensin kiroillen minut lattian poikki hän nosti minut ylös, käänteli ja katseli ja huokaisi sitten syvään. Olin niin mukava hänen kannaltaan, että pääsin saman tien suutarille. Pikaisesti minut kursittiin kokoon emännän odottaessa kärsimättömänä. Pitkin hampain hän maksoi suutarille omasta mielestään kiskurihinnan ja sitten olin jo taas taakan alla puurtamassa.
Tapahtumasta kärvistyneenä emäntä kävi samana iltana läpi muita kenkiään ja totesi, että koska ne eivät auttaneet häntä työssä, saisivat ne mennä. Hän otti suuren, tyhjän pahvilaatikon ja aloitti puuhan. Liian isot, itseään täynnä olevat lähtivät ensin. Sitten saivat kyytiä liian pienet, kiristävät ja tyytymättömät kengät. Lopuksi laatikkoon lensivät myös epäilyttävän vanhat ja emännän silmälle sopimattomat ja varsinkin kaikki vähänkään oikkuilevat kengät. Komeroon jäivät ainoastaan siistiin riviin joukko tismalleen samanlaiset kengät kuin itse olin. Nämä olivat vain upouusia pareja, ne olivat reservikenkiä.
Sitten se tapahtui, eräänä erityisen kiireisenä ja kaoottisena päivänä hajosin. Ja hajosin todella täydellisesti, saumat räsähtivät auki ja liimaukset irtosivat hirveällä rätinällä. Soljet kilahtivat katukiveykselle ja toimintakyvyttömänä maata repsotin kiireisten jalkojen ja kenkäkollegojen ohitellessa minua kiusaantuneina aiheuttamastani häiriöstä. Emäntä kirkui rumia sanoja ja nappasi sen mitä minusta oli jäljellä mutisten kiittämättömyydestä ja laiskuudesta. Sitten hän nakkasi minut keskikaupungin roskikseen. Soljet hän heitti perässä kasvot punaisina hohkaten. Työntekoni päivät olivat loppuneet, mutta näytti pahasti myös siltä, että elämänikin oli valunut viemäristä alas ja tullut päätökseensä. Vietin roskiksessa kokonaisen vuorokauden mietiskellen kaikenlaista, välillä purskahdin itkuun, en tiedä tuliko se väsymyksestä vai itsesäälistä.
Yhtäkkiä tunsin jonkun koskevan minua. Hellät sormet vetivät minut ulos roskapöntöstä ja uurteisen otsan alta minuun katsoivat innostuneet harmaat silmät. Minut kuljetettiin selkärepussa pitkältä tuntuva matka. Kun minut otettiin ulos repusta siellä olevien muiden esineiden kanssa, huomasin tulleeni pieneen huoneeseen, joka oli täynnä erilaisia työkaluja, vieraan näköisiä koneita sekä purkkeja ja purnukoita. Sain paikan suuresta vanerilaatikosta, jossa jo ennestään oli useita kohtalotovereitani. Monenlaiset rikki menneet kengät olivat juuri syventyneet keskusteluun, välillä kuului vapautunutta naurun solinaa. Minua tervehdittiin ja oitis minut otettiin mukaan joukkoon. Sain kuulla, että täällä verstaalla meidät kengät uudistettaisiin ja korjattaisiin erilaisiin tehtäviin. Osa pääsisi kenkinä takaisin vaatimattomien ihmisten koteihin. Kenkätoverini kertoi, että tällaisissa kodeissa kengistä pidettiin yhtä hyvää huolta, kuin käyttäjistäänkin. Pahimmin kärsineet kengät saisivat täysin uusia osia, pohjia ja solkia. Joskus korjaukseen meni pitkiäkin aikoja, korjaajia oli niin vähän. Kiireinen, rahaa tavoitteleva maailma ei pitänyt korjaamoita tuottavuuden kannalta kiinnostavina yrityksinä, joten suurin osa parannuksista tehtiin talkoovoimin ja hyvän tahdon varassa.
Mutta korjausta odotellessa sain viettää elämäni parhaimpia hetkiä uusien tovereideni, rikkinäisten, mutta toiveikkaiden ja empaattisten kenkien kanssa. Lepäsimme sielumme syvyydestä ja keskustellessamme entisistä elämistämme ja tulevaisuudesta taakkamme keventyivät päivä päivältä. Kuukausien levon jälkeen pääsin korjaajan käsittelyyn. Hän avasi ensin kaikki kuluneet saumani ja poisti vanhan karstoittuneen liiman. Sain uudet pohjat ja kun kaikki oli tikattu takaisin paikoilleen ja liimattu, olin valmis jatkamaan matkaa. Suuressa pakettiautossa matkustin monenlaisten korjattujen tavaroiden kanssa isoon kellaritilaan, jossa oli vaatetankoja ja astiahyllyjä. Minut nostettiin puiselle kenkähyllylle odottamaan uutta omistajaa. Ja jo samana päivänä minut vei omaan vaatimattomaan kotiinsa vanha nainen. Illalla hän rasvasi ja kiillotti nahkaiset osani ja laittoi paperia yötueksi. Olin päässyt hyvään kotiin. Uusi emäntä liikkui rauhallisesti eikä lainkaan niin pitkiä aikoja kuin entinen emäntäni. Ja joka ilta sain saman hoitokäsittelyn, jonka jälkeen minut nostettiin mukavaan ja puhtaaseen seinällä roikkuvaan kenkäpussitelineeseen, jossa saatoin huoletta uinua yöni.
Eräänä päivänä näin kaupungilla entisen emäntäni jalat. Ne olivat entisestäänkin paisuneet, ahnehtiminen oli siis vain jatkunut. Nyt käytössä olevat kenkäparat olivat minun aikaanikin kauheammassa paineessa, niiden kipu oli jähmettynyt pelkäksi tuijotukseksi. Emäntä puhui kännykkäänsä ja kuului suunnittelevan kokonaan kotiin herkuttelemaan jäämistä. Hän oli jo palkannut ulkomaille työskentelemään aloittelevia ahnehtijoita, jotka käyttäisivät pelkästään ulkomaisia kenkiä ja emäntä itse saisi rahat tänne kotimaahan. Hän ei kuulemma enää jaksanut näiden kotimaisten kenkien kanssa, ne kun eivät kestäneet mitään ja koko ajan olisi pitänyt hypätä suutarilla ja muka vielä rasvata ja kiillottaa.
Uusi emäntäni istahti patsaan juurelle ja otti repustaan omenan. Hän käänsi kasvonsa aurinkoon ja huokaisi nautinnosta, päivä oli kaunis. Sitten hän vilkaisi minuun ja hellästi huitaisi kärkeni päältä siihen ilmestynyttä tomua.
Älkää luovuttako, älkää antako periksi, rahan mahti kaatuu omaan ahneuteensa ja nytkin jo pinnan alla asuu uusi sukupolvi sissejä, jotka selviävät.
Kaiken takana
Terttu P. oli saanut tarpeekseen. Nyt riittivät silmiään muljauttelevat miespomot korkealle pumpatuilla kaasujousituoleillaan. Terttu P. oli nähnyt viimeiset kravattien pullistamat, laikukkaan punaiset kaulat kuin apua haroen nykimässä toisiaan kohti kuukausipalaverissa naisen esittämän kommentin jälkeen. Ei enää mustien puolikenkien suihkivan mukakiireistä marssia esimiesten kokoontuessa puimaan uusia kiemuroita asemansa ja kotihirmujensa kulahduttamien kasvojen säilyttämiseksi. Terttu P. tökkäsi ikuisesti dieetillä olevien ikuisten tekoblondien narskuporkkanat kukkapurkkeihin kasvamaan uusia narskutettavia uusille ikuisella dieetillä oleville ikuisesti tekoblondeina säilyville konttorinaisille. Lopuksi Terttu P. kävi vessassa tekemässä ison ruikulin pönttöön eikä harjannut eikä suihkauttanut mäntymetsän tuoksuista ilmanraikastajaa. Miksi kerron Terttu P:stä? No itse asiassa hänellä ei ole mitään tekemistä varsinaisen tarinan kanssa, mutta olisihan mukava seisoa tuollaisen naisen selän takana ja marssia hänen perässään ulos ilmastointihelvetin tukehduttamasta laatusertifikaattiapinatalosta, jossa ainoa jolla on todellista päivittäismerkitystä on ettei ole kovin hyvä missään.
Kaiken takana on ikuinen arvoitus, mystinen totuus, joka pukeutuu arkipäivän naamioon voidakseen lähestyä tavallisen ihmisen jokapäiväistä taistelua. Totuus, joka harvoille ja vain valituille taistelijoille aukaisee valonsa oven ja päästää kutsutut sisään loistavaan, mielen mykistävään hoviinsa. Ken on joskus tästä ovesta astunut, ei koskaan tule ennalleen. Ja hänen sielunsa tulee ravituksi ihanimmista ihanimmilla tiedon ja viisauden hedelmillä ja janonsa sammuttaa nerouden nektarit. Sori, Terttu P. vinkkaa ovella, mun tarttee mennä.
Henki minussa
Haluaisin hetkeksi lainata silmiänne. Kas noin. Tuossa erikoisleveällä vuoteella näette ihmisen vartalon. Kietoutuneena lakanaan hän on täydessä unessa. Hiukset leviävät suloisena sotkuna tyynylle. Ja katsokaa, hänen suunsa on pysähtynyt onnelliseen hymyyn. Hän ei enää ole nuori. Aika näkyy tuolla pilkistävän käsivarren löysyydessä, tuolla leuan alle kerääntyneessä heltassa. Vuodet ovat merkinneet viivoja noille levollisille kasvoille, kulmakarvojen väliin se on piirtänyt voittonsa merkin. Jos sallitte, pyydän teitä mukaan pienelle matkalle tuon nukkujan sisäiseen maailmaan. Mutta ensin pieni varoituksen sana. Kaikki käy nopealla vauhdilla ja saatatte jopa pelästyä joissain kohdin. Voi kuitenkin vakuuttaa, ettei kokemuksesta aiheudu mitään vaaraa pelkälle katselijalle. Siis lähtekäämme.
Hänen pieni siniseksi värjäytynyt kätensä poimii mustikoita emaliseen mukiin. Kirkkaalla äänellä hän laulaa metsän huminan keskellä. Muki täyttyy ja liikkeet nopeutuvat. Äiti odottaa hellan vierellä. Hän rientää kiireisin askelin tuttua polkua pitkin ja saapuu korkean mäen laelle. Alhaalla kulkee monikaistainen moottoritie, jonka ylitse johtavat monet sillat. Mäen päällä on sisäänkäynti. Hänen mielensä on itkuinen, mutta hän astuu katettuun käytävään. Kävely on hankalaa, koska alustana on vain junaradan muhkeita lankkuja. Niiden välistä näkyy alla virtaava tulvavesi. Hän katsoo ulos ja vesi lainehtii pelloilla ja metsien reunoilla. Vähän matkan päässä on suuri koski, jossa kuohut syöksyvät eri suunnista. Tunnelin pää häämöttää ja hän konttaa katuvalon loisteessa. Polvet kastuvat sammaleessa ja hän nousee seisomaan vieraan kauppakeskuksen aukiolla. Suojaten käsin alastomuuttaan hän menee lähimmän kaupan ovelle ja sisällä näkyvät hankalat kierreportaat pimeässä. Hän kipuaa niitä pitkin. Ylhäällä on tangoittain vaatteita ja hänen työtoverinsa kiiruhtavat hänen ohitseen virallisen näköisinä matkalla johtajan pimeään huoneeseen. Tullessaan vaatteiden luo hän alkaa sovittaa lenkkareita ja näkee erään entisen ystävän istumassa ylätasanteella. Ystävä vinkkaa ja näyttää, että pitää olla hiljaa. Portaissa on vain muutama askel ja hän raahautuu vatsallaan odottavien jalkojen juureen. Samassa hänen ympärilleen kiedotaan käsiä ja hän itkee ilosta päästyään ystäviensä keskelle. Kaikki pitävät käsissään hänen kirjoituksiaan ja tuossa hymyilee hänen tyttärensä ylpeänä. Tuossa äiti silmät kyynelissä.
Hyvät ihmiset, vaistoan jo heräämisen ajan olevan lähellä, joten on aika palata tähän huoneeseen. Toivon kuitenkin sisimmässäni teidän nähneen jotain tämän henkilön sisällä olevasta hengestä. Ja lopuksi lienee paras tunnustaa, kyllä, minä olen tuo henkilö. Joten kiitän kaikkia matkustajia ja toivon näkeväni teidät aina silloin tällöin täällä ja miksei myös, jos rohkeutenne riittää, tuolla henkien maailmassa.
Enkelin huono päivä
Vanha nainen luki korttia. Maksaläikkien peittämät työtä tehneet kädet tavasivat koukeroita. Silmälasit hajosivat viisi päivää sitten, ei huolinut enää uusiin tuhlata. Näillä halpahallin laseilla näki sen verran lukea kuin tarvitsi. Hän hörppäsi ruusukupista kahvia. Kuka nyt kirjoitti noin hassusti.
- terveiset täältä pohjoisesta, kiitos viimeisestä, minulla on jo ikävä, en millään olisi halunnut lähteä, mutta onneksi pian nähdään -
Voisiko se olla siskontytär… ei sehän jo taisikin kuolla viime vuonna. Eikös se ollut syöpä. No kuka tämän sitten oli kirjoittanut? Nainen siristeli silmiään allekirjoituksen kohdalla. Ei, ei se kukaan tuttu voinut olla. Sitten hän katsoi osoitetta. Eihän se hänen nimensä ollut. Naapurin tarjoilijanainen, se jolla oli se punainen hiuslaite. Kädet vaipuivat hitaasti alas ja kortti liukui pöydälle. Hän nosti lasit silmiltään ja katsoi pitkään pitsiverhojen välistä. Lunta leijaili hiljalleen. Huomiseksi jouluaatoksi tulisi liukasta, tietysti, kun pitäisi käydä hautausmaalla kynttilöitä viemässä. No, täytyisi varmaan lähteä viemään kortti naapurin postiluukkuun. Mutta ensin hän joisi toisen kupillisen. Noustessaan vaivalloisesti tuolilta hän huomasi liikettä roskalaatikon takana. Mentyään lähemmäksi ikkunaa hän näki sen.
Enkelin.
Valkosiipinen enkeli ravisteli lunta hartioiltaan närkästyneen näköisenä. Miten enkeli voi olla närkästyneen näköinen, vanha nainen ajatteli. Miten enkeli voi olla minun takapihallani? nainen sitten mietti ja katseli hämmästyneenä kuinka kompasteleva enkeli pyllähti takamukselleen lumisella pihalla. Siihen se jäi pää kumarassa, ihan kuin sen hartiat olisivat vavahdelleet. Vanha nainen avasi varovasti parvekkeen oven. Mikä lie pikkujoulujuhlista palaava humalainen nuori. Mutta jokin pihalla istuvassa olennossa sai naisen uskomaan, ettei siitä ollut kyse. Nainen kumartui kaiteen yli ja kysyi
- Onko siellä kaikki hyvin ? Enkelin siivet siirtyivät hieman taaemmaksi, kun se nosti päätään nähdäkseen kuka puhui. Se punnertautui pystyyn ja katsoi vanhaa naista leijailevien lumihiutaleiden lomitse.
- Olen eksynyt. Enkeli puisteli jälleen autojen likaamaa lunta yltään. Vanhan naisen kävi sääliksi siinä ohuessa mekossa värjöttelevää otusta.
- Tule nyt sieltä pihalta sisään, tuosta A-rapun ovesta pääsee sisään ilman avainta. Yksi kerros ylös, tulen rappuun vastaan. Enkeli nyökkäsi ja alkoi liukastelevan matkan kohti ovea.
Vanha nainen palasi sisälle. Sitten hän pelästyi lupaustaan. Mitä, jos se kuitenkin oli joku hullu ? Miten hän nyt niin meni toivottamaan kotiinsa, ventovieraan ? Hän otti kuitenkin avaimet eteisen naulakosta ja päätti mennä rapun puolelle katsomaan. Pian alaovi jo kolahti ja alkoi kuulua vienoa kahinaa. Sitten näkyi lumen peittämät ruskeat hiukset ja valkoinen hahmo ilmestyi kokonaan näkyviin. Enkeli oli pienikokoinen, paljon naista lyhyempi ja hirvittävän laiha. Ei se näyttänyt olevan humalassa ja katsekin oli niin kirkas, kun se lähestyi häntä jättäen peräänsä pienten lätäköiden sarjan.
- Tule sisään sieltä tyttö raasu. Vanhus avasi ovensa ja enkeli astui hänen eteiseensä. Nainen ripusti avaimet naulakkoon ja haki sohvalta huolellisesti taitetun torkkupeiton. Hän levitti peiton kömpelöillä sormillaan enkelin hartioille ja ohjasi sitten vieraansa olohuoneen nojatuoliin.
- Minä keitän nyt vettä, niin saat kuumaa mustaherukkamehua. Onko sinulla nälkä ? Enkeli, joka värjötteli lammaskuvioisen harmaan peitteen alla nyökkäsi.
- Siellä on tosi ikävä ilma. Eikä sinulla ole edes kunnon vaatteita, tyttö parka. Sanoitkos sinä, että olit eksynyt ? Vanhus puuhasi pikkuruisessa keittokomerossaan. Hetken kuluttua hän kantoi mukillista höyryävää juomaa ja lautasta, jolle oli tehnyt neljä voileipää.
Enkeli lämmitteli käsiään mukin ympärillä ja haukkasi sitten nälkäisenä yhden voileivistä. Sitten se varovasti maistoi kuumaa mehua.
- No niin minä luulen, että olen eksynyt, enkeli lopulta sanoi.
- Mihinkä sinä sitten olit menossa ? nainen kysyi.
- Minut lähetettiin ensimmäistä kertaa tänne alas ja minun piti löytää eräs nainen, joka asuu tällaisessa kerrostalossa. No tulin sitten alaovelle, mutta en osannut mennä sisään kadun puolelta. Sitten päätin kiertää takapihan kautta, mutta tuolta pihan puolelta kaikki näytti niin erilaiselta. Ja sitten kaaduin. No, istuin siinä ja tiedättekö, minusta alkoi tuntua, että oli huono ajatus lähteä tänne vielä. Mutta kun minä kärtin ja kärtin lupaa, niin ylienkeli lopulta antoi periksi. Olisi pitänyt uskoa, etten vielä ollut valmis tähän.
Enkeli maistoi jälleen mehua ja katsoi sitten vanhan naisen olohuonetta.
- Tästä tulee ihan oma mummola mieleen. Muistan, kun torkuin mummon sohvalla ja mummo valmisti jotain ruokaa, astiat kolisivat ja koko asunto täyttyi kiehuvan perunaveden höyrystä. No, en minä sitten enää sairauden lopussa voinut mitään syödä, mutta kerran pyysin päästä sairaalasta mummolaan. Äiti ja mummo valmistivat kaikkia herkkujani, mutta minä tuskin jaksoin katsoa ruokaa. Välillä ne menivät kumpikin vuorollaan kylpyhuoneeseen ja tulivat takaisin silmät itkeneinä. Minä halusin vain, että ne olisivat siinä ihan lähellä. Voi ei, ei minun tällaisia pitänyt puhua. Anteeksi.
- Senkö takia sinä olet noin hirvittävän pieni ? vanha nainen kysyi. Hänen teki mieli ottaa enkelin hartioista kiinni ja suojella tätä.
- Niin, sen takia. Enkeli otti toisen voileivän ja sekin katosi viimeistä kurkunviipaletta myöten.
- Kiitos, nyt alkaa tuntua jo paremmalta, nyt minun pitäisi oikeasti löytää se nainen, jonka vuoksi olen tullut.
- Kerropa jotain, siis siitä naisesta, jospa minä tuntisin hänet. Olen sentään asunut tässä talossa yli kolmekymmentä vuotta.
- Niin, jospa sinä tuntisitkin hänet. Nimeä minä en voi sanoa, säännöt estävät. Mutta hän on kolmekymmentäviisivuotias yksinäinen ihminen, perheen ainoa lapsi, vanhemmat kummatkin kuolleet. Kymmenen vuotta sitten hän oli kihloissa ja menossa naimisiin. Lapsi oli tulossa. Mutta sitten sattui se onnettomuus. Sulhanen ajoi autoa ja se lensi ohikulkutiellä päin betonista siltarumpua. Mies kuoli siinä samassa ja nainen vietiin sairaalaan, jossa todettiin keskenmeno. Sen jälkeen hän alkoi juoda. Työssäkään kukaan ei estänyt juomista. Ei ennen viime viikkoa, jolloin tuli potkut. Nainen oli juuri alkanut tapailla erästä miestä, joka on mukana kirkon vapaaehtoistyössä. Tänään minun pitäisi käydä naisen luona, koska hän ei ole kuullut miehestä moneen päivään ja hänelle on tulossa liian musta hetki. Tarvitaan enkelin apua.
Vanha nainen oli kuunnellut hiljaisena ja hänen silmiinsä olivat ilmestyneet kyyneleet.
- En tuosta tarinasta aivan tarkkaan tunnista etsimääsi naista. Tässä talossa asuu niin paljon yksinäisiä ihmisiä, joiden kanssa tulee vain tervehdittyä tavattaessa.
- Täytyy sitten vain jatkaa etsimistä, enkeli sanoi ja nousi ylös nojatuolista. Se taitteli huovan kauniisti tuolin nojalle ja käveli vanhan naisen luokse pöydän ääreen, mihin tämä oli siirtynyt niistämään nenäänsä ja kuivaamaan silmiään.
- Kiitos teille kuitenkin. Oli ihanaa ja lämmittävää saada hetki istua täällä kotonanne, nyt tunnen jälleen jaksavani jatkaa. Voihan katsokaas enkelilläkin olla huono päivä. Ja minulle kyllä painotettiin, että ensimmäinen kerta olisi aina vaikein, omat muistot ovat vielä liian tuoreita. Mutta kiitos teidän apunne, jaksan jälleen.
Enkeli ojensi kätensä vanhalle naiselle, joka tarttui siihen kaksin käsin. Sitten nainen yllättäen otti pikkuenkelin halaukseensa. Ihana lämpö levisi vanhaan naiseen pienen enkelin hennosta olemuksesta.
- Kiitos vain itsellesi, kiitos että sain olla tarpeellinen. Toivottavasti löydät etsimäsi, ennen kuin on myöhäistä. He irtautuivat hitaasti halauksesta. Samassa enkeli näki naisen pöydälle tipahtaneen postikortin. Se hymyili ja poistui.
Nainen katseli ympärilleen hämmentyneenä ja huomasi sitten postikortin. Hän alkoi etsiä tohveleitaan ja puki naulakosta villatakin yöpaitansa päälle. Hän otti avaimet ja lähti kipuamaan portaita ylöspäin. Tultuaan oikealle ovelle hän hetken emmittyään soitti ovikelloa. Sisältä kuului pientä kolistelua. Vanha nainen soitti uudestaan. Sitten tuntui ilmavirta, kun sisäovi avattiin.
- Kuka siellä ? kuului vaimea kysymys.
- Alakerran naapuri, minulla on teille kuuluvaa postia. Alkoi kuulua lukon rapsahtelua. Kun ovi aukesi vanha nainen näki edessään naapurinsa aamutakki päällään. Ilman meikin häivääkään, upeat punaiset hiukset likaisina roikkuen, silmät punaisiksi turvonneina.
Teille kuuluva postikortti oli vahingossa jaettu minun luukkuuni, tuon asunnon numeron vuoksi. Vanha nainen piti korttia kädessään.
- Ei teidän olisi tarvinnut sitä erikseen tuoda, naapuri sanoi.
- Mutta, kun tuo enkeli sanoi… vanha nainen aloitti, mutta naapurin katsoessa häntä ihmetellen, lopetti. Vanha nainen vilkaisi taakseen rappuun, enkeli ei enää ollut siinä.
- Niin tai, minusta tuntui, että tämän kortin haluaisitte lukea heti.
Aamutakkinen naapuri katsahti korttia ja jokin syttyi hänen silmissään. Hän otti kortin vanhan naisen kädestä varoen ja pitäen sitä lähellä kasvojaan näytti tavaavan korttiin kirjoitettuja sanoja moneen kertaan. Sitten hänen alistuneen vahamaiset kasvonsa yhtäkkiä näyttivät kuin sulavan ja poskipäihin ilmestyivät pienen pienet punertavat kohdat.
Kiitos, ette tiedäkään miten tärkeä kortti tämä minulle on. Nainen katseli ensimmäisen kerran vanhusta hieman tarkemmin.
- Tehän asutte tässä minun alapuolellani, ollaan aina välillä nähty rapussa. Toivottavasti tästä ei ollut teille liikaa vaivaa, näin jouluvalmistelujen aikaan. Kutsuisin teidät mielelläni kahville, mutta en ole oikein ehtinyt tehdä mitään ostoksia. Työkiireitä. Nainen käänsi katseensa hetkeksi.
- Niin, oikeastaan ei ole mitään työtä, olen kai vain ollut vähän alamaissa. Ei tuo joulun laittaminen ole tullut mieleen. Vanha nainen kosketti ovensuussa seisovan nuoremman naisen käsivartta.
- Mitäs jos tulisitkin tuonne alakertaan. Ei minullakaan siellä mitään erikoista ole, mitä nyt yksinäinen ihminen turhia. Mutta kahvit keitän ja jos aamulla leivotut tähtitortut maistuvat.
- Mitenkäs minä nyt… nuori nainen sipaisi sotkuisia hiuksiaan, otti sitten hattuhyllyn päältä kirjavan huivin, piilotti huolellisesti kaikki hiuksensa sen alle ja laittoi jalkoihinsa kauniit silkkiset aamutossut. Sitten hän otti käsilaukustaan avainnipun.
- No jos minä voin tulla tällä lailla.
- Totta kai voit.
Naiset kapusivat peräkanaa alas portaita puhuen hiljaisella äänellä, kaksi ihmistä yöpaidoissa ja aamutohveleissa keskellä kiireisintä joulunaluspäivää.
- Toivottavasti kukaan naapuri ei tule vastaan, vanhempi nainen sanoi ja samassa he tirskahtivat yhtäaikaisesti.
Kumpikaan ei huomannut ylemmällä tasanteella rappukuiluun kurkkivia pienen enkelin hymyileviä kasvoja.
Aamiainen ruusupuistossa
Kaunis toukokuinen aamu. Aurinko on jo alkanut lämmittää selkämyksiä, takit pysyvät vielä tiukasti päällä pienoisen tuulenvireen tuodessa heräävästä maasta viileitä kuiskauksia. Talven painamien lehtien ja ruskeiden kasvivarsien lävitse on kurkottamassa heleän vihreä ruoho. Siellä täällä silmiin hehkuvat keltaisina, teriöt valoa kohti terhakkoina kurottaen voikukkaryppäät. Varpuset kuhisevat pensasaitojen sokkeloissa odotuksen into keveissä liikkeissään. Hentojen lehtien koristamat koivut ovat kutsuneet oksilleen peipposet ja moninaiset muut kesäisen laulun lähettiläät. Läheiseltä tieltä kumuava liikenteen arkinen vyöryntä peittyy läheltä kuuluvaan riemun konserttiin.
Murheissani katson noita kiireen sokeuttamin, hätäisin askelin eteneviä ihmispoloisia. Tuota kuuroksi ahdistettua joukkiota, työn orjuuttamaa harmaan ilotonta puurtajien armeijaa, jolle ei ole suotu mahdollisuutta pysähtyä hetkeksikään näkemään luonnon heräävää kauneutta, kuuntelemaan maapallon herkistynyttä liikahdusta. Kaikkialla heidät on nöyryytetty pitämään katseensa ranteissaan olevissa viisareissa, ohiajavien kuljetusvaunujen kylteissä. Jokaiseen ilmansuuntaan he aamuisin liikkuvat katseet painuneina, mitään näkemättä, likaisten ikkunoiden takana toisistaan erottumattomat hahmot. Pienissä kopeissa, suurissa halleissa, vetoisten ovien suissa, tavarakuljettimien äärellä, alituiseen korvissaan kuulokkeet tai sormet moninaisten koneiden näppäimillä he takovat taidoistaan rahaa suurten kasvottomien johtajien päättymättömiin kassaholveihin.
Päivä päivältä heidän joukkoaan vähennetään, alakuloisina ulos häädetyt vierustoverit jättävät hyvästejä paikkansa säilyttäneille, pelokkaina odottaville tovereilleen. Hetki hetkeltä käskijöiden aarrekammiot valtaavat suuremman tilan, kunnes jäljelle jäänyt, tahdottomaksi muuttunut, konemaisesti ahertava harventunut alamaisten joukko on ahtautuneena pieneen, valottomaan nurkkaan. Siellä he usein paikkansa säilyttääkseen alkavat taistella toisiaan vastaan verisesti puolustaen perheilleen viemäänsä leipäpalaa. He tietävät, että yhtä silti, täysin riippumatta heidän pinnistyksestään, voi pahin kohdata heidätkin. Aika ajoin aarreaittoja siirretään pimeän turvin vaivihkaa valtameren ylitse tietymättömiin. Silloin aikaisen aamun kosteassa usvassa sieltä, mistä vielä eilen kuului kiireinen hyörinä, löytyy autioina hylätyt, mustina tuijottavien ikkunoiden ja riippulukoilla suljettujen ovien peittämät rakennukset.
Katson kahdeksan miehen valmisteluita Ruusupuiston vihreiden istuinten rajaamalla hiekkaisella aukoilla. Huolellisesti he ovat kattaneet aamiaisen. Iloisina toisilleen rupatellen he tutkivat toistensa tuomia eväitä. Innokkaina avataan pahvisia kääröjä. Toiset ovat kuljettaneet aamiaistarpeet takkiensa kätköissä. Hymyjen valaistessa noiden vapaiden sielujen sään armoille altistuneet kasvot he aloittavat päivän ensimmäisen ateriansa. Ruskeasta ja läpinäkyvästä lasista valmistetuista astioista sekä tinakuorisista lieriöistä he nautiskellen antavat monen väristen jumalten juomien valua janoisiin kurkkuihinsa.
Appelsiinimakkara
Kello puoli kolme aamuyöstä
hän kampesi alastoman vartalonsa kostealta vuoteeltaan. Kasvot hikeä valuen hän juoksutti hanasta vettä kylmemmäksi. Hänen päänsä tuntui tahmean turvonneelta ja korvissa kuului kummallinen sirisevä ääni. Huuhdeltuaan kasvonsa ja niskansa aavistus viileyttä tuntui hänen ihollaan, hänen kääntyessään kurottamaan pyyheliinaa. Hän sytytti savukkeen. Se liimautui kiinni sormien väliin ja kastui nenänvieristä tippuvista hikipisaroista. Hän repi mytyn talouspaperirullasta ja kuivasi kasvojaan, imaisten aina välillä henkisavut. Keittiön sipulin muotoinen kello raksutti. Hän avasi jääkaapin oven ja katsoi pullojen rivistöä. Hän otti keltaista juomaa sisältävän huuruisen pullon ja siveli sillä punaisina kuumottavia poskiaan. Sitten hän laittoi pullon takaisin paikalleen ja sulki oven huolellisesti. Heitettyään sammuneen tupakan pois, hän laahusti makuuhuoneen ovelle. Rypistynyt lakana ja tummaksi kostunut tyyny ilkkuivat. Paikka, johon hän oli voinut paeta maailman pahuutta. Ojentaa väsyneet raajansa ja kääriytyä sikiöasentoon unohtamaan. Nyt tuntemattomaksi muuttuneena hikimerenä, josta kuumuuden punakyntiset sormet ojentelivat häntä kohti. Henkäystäkään ei tuntunut hänen vartalollaan hänen astuessaan avoimen tuuletusikkunan eteen. Häneen iski tarve huutaa vastalause. Ei se kuitenkaan tiputtaisi asteita, hän ajatteli ja poistui ikkunan luota huokaisten väsyneenä. Nyt silmissä paheni kipu, joka oli hiipinyt niihin näiden viikkojen aikana. Hän kääntyi ja käveli toiseen huoneeseen. Avattuaan parvekkeen oven, hän vihdoin tunsi ilman liikahduksen. Mietittyään hetken, hän otti sohvaa peittävän päiväpeitteen ja viikkasi sen parvekkeen lattialle. Hän asettui ähkäisten selälleen kovalle alustalle. Hänen alaston vartalonsa kihelmöi ponnistuksesta ja hetken hän jo ajatteli, että ajatus oli sittenkin huono. Mutta yhtäkkiä kostean suon hajuinen ilmanvire leijaili vasemman kyljen yli hänen sieraimiinsa. Hän tunsi nenässään sammaleen ja mätänevien lehtien aromit. Hetken hän oli aistivinaan kuivaan maahan putoilevien sadepisaroiden aikaansaaman huumaavan ihanan tuoksun. Hän oli jo unen kuilun laidalla, kun viimeisenä hänen tajuntaansa leijaili ilman mukanaan kuljettama appelsiinimakkaran vieno kutsu.
Viileät bileet
Tunnelma oli odottava hämärällä Jääkaappiklubilla. Paikalla oli jo tuttu joukko öisiä bilehileitä. Tanssilattian äärellä notkui porukkaa ja parvilta katsojat näkivät myös toisen kerroksen baariin, jossa varsinaisten juhlien alkamista odoteltiin matalilla äänillä rupatellen. Vihdoin seremoniamestari Light Five Cheese siirtyi ohjaamoon ja painoi valonappia. Housebändinä vieraili tänään Wok Chicks, jonka kokoonpanossa soittelivat B.Broiler, Mix Veg ja Soy ”the Sauce” solistinaan Yasmine Rice. Hyvä meininki kaikui valkoisella sisustetun klubin sisuksissa.
Solros Olja oli ystävättärensä HP:n kanssa etsimässä vipinää. HP oli jo siirtynyt tanssilattialle ja flirttaili seksikkäästi Cucumberin kanssa. Cucumber oli kuuleman mukaan kotoisin jostain Keski-Suomesta ja sen oikea etunimi oli Kurkku, mutta siistin vetovoimainen se aina osasi bileissä olla vihreissä kuteissaan. Sitten tapahtui jotain ihanaa. Solrosin salainen ihastus Catchup tuli notkein lantioin Solrosia kohti, pysähtyi ja pitäen kättään Solros Oljan niskalla, pyysi tämän tanssimaan. Lattialle oli jo ehtinyt syntyä pieni tungos, yläkerran baari oli tyhjänä, kun kaikki olivat musiikin alettua rientäneet tapahtumien keskipisteeseen. Bändi aloitti uuden hittinsä Cool Party ja villi meno valtasi tanssivan yleisön.
Tube Mustard suuteli Plain Vinegaria kiihkeästi, tunnelmallinen hidas kappale oli saanut muutkin juhlijat samoihin ajatuksiin. Margarine B. ja Orange ”Sugar Free”Juice olivat ensimmäiset, jotka poistuivat piippuhyllylle kuhertelemaan. Bändin lähdettyä tauolle, lemmiskelypuuhiin lähtivät HP ja Cucumberkin. Catchup katsoi Solrosia kiihkeästi ja lopulta hekin lähtivät etsimään lemmenpiiloa. Seremoniamestari Light Five Cheese seisoi myhäillen sivummalla, kaikki oli niin kuin pitikin. Hän kääntyi katsomaan Pine Applen mehukasta hahmoa, joka oli lähtenyt kohti Cheesea. Nähtyään tilanteen bändi laittoi lisää taukomusiikkia ja siirtyi pitämään omaa hauskaa yläkerran baariin.
Hetkellä, jonka ainoastaan seremoniamestari kulloinkin tiesi, juhlijat ja bändi palasivat paikoilleen, jäljet siivottiin ja valo suljettiin. Kun Solros Olja seuraavana päivä tuli työpaikalleen, hänen pomonsa, jota työntekijät kutsuivat Kitchen Bitchiksi, ihmetteli yleensä niin siistin työntekijänsä kaulassa olevia punaisia tahroja ja määräsi Solrosin heti pesulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti