Kansakoulussa kuljin koulumatkani kävellen maantien vartta, matka oli yhteen suuntaan muutamia kilometrejä, mutta pikku päässäni koulumatka oli pitkä seikkailu, kumpaankin suuntaan. Talvisaikaan kuljin matkan hiihtäen, mutta kaikkein mielenkiintoisimpia olivat sulan ajan kävelymatkat. Tien varsilla kun oli aarre poikineen pikkuisen tytön löydettäväksi. Piti vain pitää katseensa alaspäin luotuna askeltaessa. Tämä tapa minulla on säilynyt tähän päivään asti, kävelen vieläkin katsellen jalkakäytävän reunassa näkyviä aarteita. Koulumatkojeni löydöistä tulevat mieleeni varsinkin kolikot. Niitä löytyi aina silloin tällöin ja kerran joltain oli tipahtanut useampi kerralla, muistan kiihtyneen tunteen poimiessani rahoja talteen. Löytyneillä rahoilla ostin koulun jälkeen kotimatkan apteekista apteekin salmiakkia.
Arveluttaviakin aarteita tuli keräiltyä. Eräs niistä aiheutti lääkärillä käynnin, löysin hieman sulaneen, puoliksi syödyn suklaalevyn ja popsin sen sillä seurauksella, että minulle tuli märkärupea suun ympärille. Toinen, varsinkin kotiväkeä kauhistuttanut löytö oli ojaan viskatut ilmapallot, jotka puhalsimme pikkuveljen kanssa täyteen. Kotona äiti riisti ne järkyttyneenä käsistämme ja suut menivät pesuun siinä silmän räpäyksessä. Ojan pohjalla olevissa ilmapallojen auki revityissä, mielenkiintoisissa pikkupakkauksissa luki Venus.
Sitten tuli Tiikeri. Tiikeri piti saada tankkiin ja autoilijat saivat bensa-asemilta arpalipun, joka yhdistettynä oikeaan puolikkaaseensa toisi mojovat voitot. Minä tyttö keräilin tien varteen heiteltyjä tiikeriarvan puolikkaita suurin odotuksin. Ei onnistanut, mutta jännitystä riitti.
Löytämisen ilo on aidosti riemukasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti