Oikeaa asennetta
Aamiainen on päivän tärkeimpiä aterioita. Minunkin aamupalani sisältää joukon erilaisia hivenaineita, vitamiineja, kalsiumia, kuitua ja riittävän määrän nesteitä. Yhteensä 11 pilleriä ja iso mukillinen kahvia.
Työmatka sujuu näillä eväillä iloisessa haasteiden odotuksessa. Metrojunassa luen ilmaislehdestä päivän tärkeimmät uutiset. Juustometvurstipatongin kääreet tiputan aseman roskiin ja hyppään odottavaan bussiin. Seuraavalta pysäkiltä on mukava kävelymatka työpaikalle. Loistava tapa hoitaa päivittäistä liikuntaa.
Kiireinen puhelinten pirinä tervehtii minua ja käyn innokkaana hoitamaan osani firman menestyksestä. Käyn pikaisesti onnittelemassa työtoveriani hänen syntymäpäivänsä johdosta ja palaan tunnin kuluttua näyttöpäätteeni ääreen. Huomaan vesipulloni olevan miltei tyhjillään ja käyn täyttämässä sen. Avaan tietokoneen siivottuani kolme kertakäyttöistä kakkulautasta pois pöydältä. Pyyhin monitorista kermatahrat ja otan esille soittopyyntölappujen pinon.
Puolen tunnin säälimättömän pakertamisen jälkeen huomaan kellostani lounasajan olevan käsillä. Puen päällystakin ja poistun ruokaostoksille. Marketin iloisen taustamusiikin tahdissa keräilen koriini monipuolisen ja kevyen toimistolounaan ainekset. Valitsen pidemmän kävelyreitin takaisin. Hyötyliikunnan merkitystä ei pidä vähätellä. Kaksi lihapiirakkaa myöhemmin astun hissiin. Liityn työtovereideni seuraan valmistamani tonnikalanuudeliannoksen kanssa firman lounastilaan. Kieltäydyn holtittoman syöjän maineessa olevan kollegan tarjoamasta mustikkapiirakasta. Hän tuli niin onnettomaksi, että lupasin viedä pari palaa piirakkaa kotiini pakkaseen. Pahojen päivien varalle. Sitten työt jo jälleen kutsuvat. Mutta ensin virkistäytymään naistenhuoneeseen. Saatuani hampaani harjattua puhdistan vielä harjan huolellisesti, mustikkaväri tarttuu niin ikävästi.
Iltapäivällä iskee mieletön paniikki. Asiakkaat tuntuvat ajattelevan, että pystyn hoitamaan kymmentä asiaa yhtäaikaisesti. Ne eivät sitä paitsi ymmärrä, että yksikin soittopyyntö riittää, ei tarvitsisi liioitella. Eräskin oli jättänyt kuusi pyyntöä. Katson parhaimmaksi laskea hieman painetta. Puhuttuani hetken äidin kanssa saan voimaa kestää päivän loppuun. Kaksikymmentä minuuttia järjestelen soittopyyntöjä aakkosjärjestykseen ja arkistoin ne huolellisesti muiden tärkeiden dokumenttien seuraan Työt-mappiin. Hyvästelen työtoverit. On aika ryhtyä vaativaan, jokapäiväiseen vapaaehtoistehtävään. Päivän pääaterian suunnittelu ja ostosten teko. Kolmen suklaapatukan jälkeen tunnen veren sokerini olevan riittävällä tasolla voidakseni astua sisään lähikaupan ovesta. Nälkäisenä ja väsyneenä tehdyt ostospäätökset ovat usein epäviisaita. Hitaasti ja harkiten suoritan hankinnat.
Höyrytetty kuhafilee ja kaksi keitettyä perunaa maistuisivat varmasti, onnittelen itseäni loistavasta päivällisvalinnasta. Jälkiruuaksi olen valinnut raejuustoa ananasmurskan kera. Tunnen omituista suhinaa korvissani odottaessani perunoiden kiehumista. En millään kestäisi kahtakymmentä minuuttia tolpillani. Pyörtyminen ei tulisi kysymykseen, jääkaapin suorastaan tyhjänä ammottavasta sisätilasta saan ainekset voileipään. Perunat kypsyvät sopivasti, kun olen saanut tyhjän karjalanpiirakkapakkauksen ja kaksi lenkkimakkaran kuorta sullottua jäteämpäriin. On tärkeää järjestää syömiselle rauhalliset olosuhteet. Katan aterian kauniisti ja sytytän kynttilän. Istahdan pöydän ääreen. Viiden minuutin päästä puhallan kynttilän sammuksiin ja nostan lautasen tiskialtaaseen.
Katson lempiohjelmaani lempinojatuolissani. Tänään olen valinnut tv-juomaksi hiilihapollisen lähdeveden. Se huuhtelee mukavasti pois maistelemani uuden jäätelömerkin liian makean maun. Olin annostellut tätä uutuutta pienen palasen pikkuriikkiseen lasikulhoon. Eihän pidä liioitella herkkujen kanssa. Käytyäni kuusi kertaa pakastimella huomaan tyhjän jäätelörasian olevan sopiva säilytykseen. Huuhtelen sen kuumalla vedellä ja yritän järjestää sille paikan kuivauskaapista. Se on hieman vaikeaa, kaappi on täynnä tyhjiä jäätelörasioita.
Iltauutisten aikaan alkaa keittiöstä leijua herkullinen tuoksu. Siellä huomisen illallinen muhii uunissa. Laitan kypsentyneet tulisesti maustetut broilerinsiivet jäähtymään jääkaappirasiaan ikkunalaudalle. Kaksi siipipalaa lähtee mukaani maun tarkistamiskierrokselle olohuoneeseen. Viidentoista minuutin kuluttua huuhtelen tyhjentyneen jääkaappirasian ja päätän keittää kupin kahvia ja avata päivän postin. Sekoitan liian kuumaa juomaa ja luen saamiani kirjeitä. Kolmas maksuhuomautus, ilmoitus perittäväksi antamisesta. Huonoja kirjeitä. Onneksi joukossa on uusi postimyyntiluettelo. Syöksähdän syksyn muodin uusien tuulien vietäväksi. Kun avaamani suklaarusinapussi on tyhjä olen saanut kivan kokoisen tilaukseni valmiiksi. Kahvin päätän kaataa viemäriin. Ei todellakaan ole terveellistä enää tähän aikaan illasta nauttia kofeiinia.
On aika vetäytyä hyvin ansaitulle levolle. Avaan jääkaapin oven ja tuijotan iltapalaksi varaamaani rasvatonta jugurttipurkkia. Suurta tahdonvoimaa osoittaen suljen oven jättäen jugurtin kaappiin. Sängyssä suljen silmäni ja onnittelen itseäni. Minussa on asennetta. Oikeaa asennetta.
Kirjekaverit helvetistä
Kun tavallinen ihminen jossain elämänsä onnettomassa vaiheessa joutuu kohtaamaan virallisten instanssien koukut, voi hyvinkin mennä sormi suuhun. Ja jäädä sinne. Virkakielellä lausutut toivotukset eivät jokamiehen logiikalla aukea mihinkään suuntaan. Ensin ne näyttävät täydeltä heprealta. Aikansa niitä luettuaan tavallinen ihminen huomaa saavansa niistä sen verran selvää, että asian ydin paljastuu. Sitten hieman lisää tutkittuaan, hän jo huomaakin, että pelkkää potaskaahan on tuohon lappuseen kirjoitettu. Kun hän ponnekkaasti alkaa selvittää asiaa ja ottaa yhteyttä viranomaisiin, ovat vastaukset ensin täyttä hepreaa. Mutta ihminen ei anna periksi, hän kirjoittaa vastauksia ja selvityspyyntöjä. Kanssaihmiset kannustavat ja iloitsevat hänen kanssaan. Niin juuri pitää tehdä, turhaan monet antavat periksi virkakielisille painostuksille.
Virkakoneisto tehtailee lisää kapulakielisiä, uhkaussanoja sisältäviä onnittelukirjeitä ja välillä ihminen ehtii jo hieman pelästyä, mitähän nuo kaikki pelottavat momentit ja viittaukset oikein mahtavat käytännössä tarkoittaa. Hyvässä uskossa ja vilpittömästi hän kuitenkin vastaa kaikkiin esitettyihin kysymyksiin ja tutkii jokaisen vastauksensa perusteeksi kasvavaa asiakirjakasaa. Ja kun virkamiesten suuri, koulutettu joukko vähäksi aikaa hiljenee, ihmisraukka ei tajua, että se on tyyntä ennen myrskyä. Tulee viimeinen kirje, se josta ei enää voi valittaa.
Yrittäessään epätoivoisesti soveltaa logiikkaa tapahtuneeseen, ihminen tutkii kaapin korkuisen vuoren asiakirjoja vielä kertaalleen. Pinossa aivan pohjalla ovat tietenkin alkuperäiset paperit. Niiden päälle on vuosien saatossa kerääntynyt yhtiöstä toiseen siirtymisistä kertovat ilmoitukset. Edellisten päälle ovat sitten vuosirenkaansa muodostaneet virastoista toisiin siirtymisestä kertovat paperit. Ja sitten ovat nämä ihmisen omat, hupsun vakavat kirjeet virastoille. Siinä uupuneena tonkiessaan vielä kerran tuota kasaa, ihminen huomaa sen. Virkamiehet voittavat, koska ihminen ei enää jaksa tonkia niitä papereita.
Ihmisellä ei ole kokemusta asiakirjojen tekemisen tai hyväksymisen kanssa. Tavallinen ihminen ei tunne lakipykälien ja sopimuskohtien sisältämiä totuuksia, hän ei ymmärrä omaa etuaan, eikä tule koskaan ymmärtämäänkään. Hän pysyy tavallisena ihmisenä. Ja tavallinen ihminen on helposti uuvutettavissa kapulakielellä ja lakikiemuroilla.
Mutta tällä tavallisella ihmiselläpä on yksi lahja, jonka hän voi virka- ja lakimiesten ahnekätiselle joukkiolle antaa.
Suuren keltaisen auringonkukkakortin, jonka sisällä, punaisella tussilla kirjoitettuna:
“Hyvät kirjekaverit, toivottavasti kaikkien kirjeidenne lopputoimet sujuvat mukavassa hengessä. Huomasitte varmaan jo, että kirjoittelen tätä korttia teille kotoa, antoivat oikein kunnon palkattoman loman työstä. Harmittaa vähän, kun en nyt voi maksaa niitä kaikkia juttuja, mistä puhuttiin. Huomasin nimittäin, että työssä käyminen on loppujenkin lopuksi aikamoista stressiä ja sitten kun tuolta pääpuolesta alkoi hiukan heitellä, päätettiin lääkärini kanssa kirjoitella eläkeanomuksia. No hassultahan se tuntuu, 51-vuotiaana eläkkeelle, mutta minkäs tässä mahtaa. Niin, minun on ihan pakko oikeastaan lausua teille kaikille iso kiitos. Täällä kotona on mukava puuhastella rauhallisesti kaikenlaista. On tullut paljon kirjoiteltua, enimmäkseen näitä omia juttuja, oikein rentouttavaa. Velkaneuvojan kanssa kirjoitellaan kuulemma sitten ehkä ensi vuonna joku sellainen hakemus. Odottelen mielenkiinnolla. ”
Ikuisesti nuorehko
Kun ikää tulee lisää on hyvä muistaa, että ikä ei ole vain numeroita, se on myös joillekin häpeä. Paitsi minulle, joka olen ikuisesti nuorehko.
Olen erityisesti pannut merkille, että lähellä olevat tuttavani näyttävät vanhenevan kovaa vauhtia. Suorastaan kauhistelen minua ennen nuorempien ohiajamista ikääntymisasioissa. Onhan se nyt sääli, että kukoistavat, ennen niin nuoret ihmiset tuolla lailla yhtäkkiä alkavat rupistua. Huomaan tällaisen helposti, koska itse olen edelleen suhteellisen nuorehko naisihminen ja kaikki aistini ovat vielä terävässä kunnossa. Sääliä tuntien katselen aina tuttavieni kaivelevan taskuistaan ja käsilaukuistaan silmälasikoteloita, kun pitää lukea joku tärkeä paperi. Minulla on aina aikaa odottaa, että joku lukee ääneen.
Pukeutuminen on hyvin tärkeä asia, sillä voi viestittää todellista ikäänsä paremmin, kuin monella muulla tavalla. Aloitin valmistautumisen nuorehkoon elämäntapaani jo kouluaikoina. Silloin pukeuduin aina hyvin taiteellisiin vaatteisiin, helpotti baariin pääsyä kummasti. Nykyään taiteellinen pukeutumiseni puhuu iättömyyden puolesta ja antaa katu-uskottavuutta ikäisteni seurassa. Kovasti olenkin näiden parikymppisten kanssa hengaillut täällä pihapiirissä. Jutellaan kaikkea nastaa ja vaihdellaan Britneyn kuvia. Vitsaillaan välillä oikein kunnolla viiskymppisistä tantoista ja pidetään reippaasti hauskaa ikäihmisten kustannuksella. He ainakin nauravat aina niin iloisesti. Nuoret ikätoverini ainakin nauravat aina niin iloisesti. Joka kerta kun lähden pois heidän luotaan. Ja pitkään nauravatkin.
Fysiikan lait eivät nuorehkoa minua juuri koske. Karkailua esiintyi teinivuosina ja jos sitä nyt vieläkin vähän on elämässäni, luen sen päättymättömän nuoruuden piikkiin. Niagara-siteet kuuluvat keski-ikäisille naisille, jotka eivät osaa pidätellä naurun pyrskähdyksiään ja aivastuksiaan julkisilla paikoilla. Pyrin aina olemaan itse se, joka naurattaa, istumaan nahkahuonekaluilla ja varaamaan pesutupavuoron säännöllisesti.
Iän jäljet kasvoilla eivät ole kaltaiseni nuorehkon henkilön huolen aiheita. Ryppyvoiteita ostelevat vain oikeasti vanhentuneet ihmiset, jotka epätoivoisesti uskovat sileän ihonsa palaavan purkista naamoilleen. Nämä ihmiset välttelevät alati hymyilyä ja ankarasti pohtimista. Epätoivoisina he antavat jopa ruiskuttaa myrkkyä otsiinsa näyttääkseen nuoremmilta. Minun, ikuisesti nuorehkon, ei tarvitse moiseen ryhtyä. Aamurähmä silmissä ja 25-wattinen lamppu kylppärissä riittää.
On hyvin helppoa olla ikuisesti nuorehko.
Kaisa Kengän tarina
Olen Kaisa Kenkä. Vaatimaton kotini oli karhea matto seinälistan edustalla. Lepäilin enimmäkseen öiseen aikaan ja yritin saada uupuneet osaseni rentoutumaan. Koetin puhaltaa ilmaan litistyneiden pohjieni uumeniin. Iltaisin katselin ahneen ja ylipainoisen emäntäni tassuttelua television ja jääkaapin välillä. Kuulin rasvasta tirisevien herkkujen katoavan hänen pohjattomaan kitaansa. Kymmenet herkkupussien repäisyt säestivät aukaistavien pullojen sinfoniaa illasta toiseen. Viimein aamuyön tunneilla emäntä rojahti sängylleen, joka värähti tuskasta joka kerta. Aamuisin kuulin herätyskellon piipityksen ja huokaisin, uusi työpäivä on taas alkanut.
Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta kuntoni alkoi rapistua emännän kerätessä lisää ruokarahaa iltahetkiensä mässäilyitä varten. Hän oli kasvattanut painoaan vääjäämättömällä tahdilla ja oli tullut hetkiä, jolloin kerta kaikkiaan luulin hetkeni tulleen. Olin alkanut kuulla narahduksia ja risahduksia vartalostani ja jokainen aamu oli edellistä vaikeampi, tahdoin vain paeta kaikkea hullunmyllytystä ja levätä komeron pimennossa vuoden. Mutta emäntä oli päättänyt toisin, minä olin juuri se sopivin ja paras apulainen hänen työssään, hänellä oli hyvä olla. Ja kun hänellä oli hyvä olla, hänen voittonsa kasvoivat ja kasvoivat. Eräänä päivä kävi sitten niin, että keskellä kiireisintä työpäivää solkeni hajosi – ping – poikki katki. Emäntä jähmettyi niille sijoilleen, mutta pian hän jo heräsi toimiin. Potkaistuaan ensin kiroillen minut lattian poikki hän nosti minut ylös, käänteli ja katseli ja huokaisi sitten syvään. Olin niin mukava hänen kannaltaan, että pääsin saman tien suutarille. Pikaisesti minut kursittiin kokoon emännän odottaessa kärsimättömänä. Pitkin hampain hän maksoi suutarille omasta mielestään kiskurihinnan ja sitten olin jo taas taakan alla puurtamassa.
Tapahtumasta kärvistyneenä emäntä kävi samana iltana läpi muita kenkiään ja totesi, että koska ne eivät auttaneet häntä työssä, saisivat ne mennä. Hän otti suuren, tyhjän pahvilaatikon ja aloitti puuhan. Liian isot, itseään täynnä olevat lähtivät ensin. Sitten saivat kyytiä liian pienet, kiristävät ja tyytymättömät kengät. Lopuksi laatikkoon lensivät myös epäilyttävän vanhat ja emännän silmälle sopimattomat ja varsinkin kaikki vähänkään oikkuilevat kengät. Komeroon jäivät ainoastaan siistiin riviin joukko tismalleen samanlaiset kengät kuin itse olin. Nämä olivat vain upouusia pareja, ne olivat reservikenkiä.
Sitten se tapahtui, eräänä erityisen kiireisenä ja kaoottisena päivänä hajosin. Ja hajosin todella täydellisesti, saumat räsähtivät auki ja liimaukset irtosivat hirveällä rätinällä. Soljet kilahtivat katukiveykselle ja toimintakyvyttömänä maata repsotin kiireisten jalkojen ja kenkäkollegojen ohitellessa minua kiusaantuneina aiheuttamastani häiriöstä. Emäntä kirkui rumia sanoja ja nappasi sen mitä minusta oli jäljellä mutisten kiittämättömyydestä ja laiskuudesta. Sitten hän nakkasi minut keskikaupungin roskikseen. Soljet hän heitti perässä kasvot punaisina hohkaten. Työntekoni päivät olivat loppuneet, mutta näytti pahasti myös siltä, että elämänikin oli valunut viemäristä alas ja tullut päätökseensä. Vietin roskiksessa kokonaisen vuorokauden mietiskellen kaikenlaista, välillä purskahdin itkuun, en tiedä tuliko se väsymyksestä vai itsesäälistä.
Yhtäkkiä tunsin jonkun koskevan minua. Hellät sormet vetivät minut ulos roskapöntöstä ja uurteisen otsan alta minuun katsoivat innostuneet harmaat silmät. Minut kuljetettiin selkärepussa pitkältä tuntuva matka. Kun minut otettiin ulos repusta siellä olevien muiden esineiden kanssa, huomasin tulleeni pieneen huoneeseen, joka oli täynnä erilaisia työkaluja, vieraan näköisiä koneita sekä purkkeja ja purnukoita. Sain paikan suuresta vanerilaatikosta, jossa jo ennestään oli useita kohtalotovereitani. Monenlaiset rikki menneet kengät olivat juuri syventyneet keskusteluun, välillä kuului vapautunutta naurun solinaa. Minua tervehdittiin ja oitis minut otettiin mukaan joukkoon. Sain kuulla, että täällä verstaalla meidät kengät uudistettaisiin ja korjattaisiin erilaisiin tehtäviin. Osa pääsisi kenkinä takaisin vaatimattomien ihmisten koteihin. Kenkätoverini kertoi, että tällaisissa kodeissa kengistä pidettiin yhtä hyvää huolta, kuin käyttäjistäänkin. Pahimmin kärsineet kengät saisivat täysin uusia osia, pohjia ja solkia. Joskus korjaukseen meni pitkiäkin aikoja, korjaajia oli niin vähän. Kiireinen, rahaa tavoitteleva maailma ei pitänyt korjaamoita tuottavuuden kannalta kiinnostavina yrityksinä, joten suurin osa parannuksista tehtiin talkoovoimin ja hyvän tahdon varassa.
Mutta korjausta odotellessa sain viettää elämäni parhaimpia hetkiä uusien tovereideni, rikkinäisten, mutta toiveikkaiden ja empaattisten kenkien kanssa. Lepäsimme sielumme syvyydestä ja keskustellessamme entisistä elämistämme ja tulevaisuudesta taakkamme keventyivät päivä päivältä. Kuukausien levon jälkeen pääsin korjaajan käsittelyyn. Hän avasi ensin kaikki kuluneet saumani ja poisti vanhan karstoittuneen liiman. Sain uudet pohjat ja kun kaikki oli tikattu takaisin paikoilleen ja liimattu, olin valmis jatkamaan matkaa. Suuressa pakettiautossa matkustin monenlaisten korjattujen tavaroiden kanssa isoon kellaritilaan, jossa oli vaatetankoja ja astiahyllyjä. Minut nostettiin puiselle kenkähyllylle odottamaan uutta omistajaa. Ja jo samana päivänä minut vei omaan vaatimattomaan kotiinsa vanha nainen. Illalla hän rasvasi ja kiillotti nahkaiset osani ja laittoi paperia yötueksi. Olin päässyt hyvään kotiin. Uusi emäntä liikkui rauhallisesti eikä lainkaan niin pitkiä aikoja kuin entinen emäntäni. Ja joka ilta sain saman hoitokäsittelyn, jonka jälkeen minut nostettiin mukavaan ja puhtaaseen seinällä roikkuvaan kenkäpussitelineeseen, jossa saatoin huoletta uinua yöni.
Eräänä päivänä näin kaupungilla entisen emäntäni jalat. Ne olivat entisestäänkin paisuneet, ahnehtiminen oli siis vain jatkunut. Nyt käytössä olevat kenkäparat olivat minun aikaanikin kauheammassa paineessa, niiden kipu oli jähmettynyt pelkäksi tuijotukseksi. Emäntä puhui kännykkäänsä ja kuului suunnittelevan kokonaan kotiin herkuttelemaan jäämistä. Hän oli jo palkannut ulkomaille työskentelemään aloittelevia ahnehtijoita, jotka käyttäisivät pelkästään ulkomaisia kenkiä ja emäntä itse saisi rahat tänne kotimaahan. Hän ei kuulemma enää jaksanut näiden kotimaisten kenkien kanssa, ne kun eivät kestäneet mitään ja koko ajan olisi pitänyt hypätä suutarilla ja muka vielä rasvata ja kiillottaa.
Uusi emäntäni istahti patsaan juurelle ja otti repustaan omenan. Hän käänsi kasvonsa aurinkoon ja huokaisi nautinnosta, päivä oli kaunis. Sitten hän vilkaisi minuun ja hellästi huitaisi kärkeni päältä siihen ilmestynyttä tomua.
Älkää luovuttako, älkää antako periksi, rahan mahti kaatuu omaan ahneuteensa ja nytkin jo pinnan alla asuu uusi sukupolvi sissejä, jotka selviävät.
Kauhea kaamos
Täytyy olla varovainen, jos nukkuu pommiin saattaa jäädä päivän valo näkemättä. Eilen istuin maanantaibussissa ja katselin harmaata ja mustaa, sisällä ja ulkona. Ei kukan kukkaa, ei värin häivähdystä. Kauhea kaamos on iskenyt ja me pukeudumme surullisiin väreihin ja otamme kasvoillemme synkeimmät ilmeemme. Olisiko niin, että jos joku marraskuussa ruuhkabussissa hymyilee, voisimme pitää häntä hulluna ? Hymyilin ajatukselleni ja jäädessäni pois huomasin erään harmaapäisen herran tuijottavan minua pelokkain katsein. Tsop ! Eipäs järkytetä kansakuntaa.
Poikkeilu saa muutenkin aikaan hiljaisuutta väärissä paikoissa. Kyräilyyn taipuva suomalainen tavis, ikuisen itsetunnon sankarillinen etsijä, ei hyvällä katso ihme liehakoitsijoita ja tyhjän päällä steppaajia. Esimerkiksi, jos olet työtön pitää sinun olla rakennustyötön, tietyötyötön, tehdastyötön tai edes kuljetustyötön. Ja työtön istuu toppatakki päällä kantapubissa muiden työttömien kanssa ja kuuntelee jukeboksista viisitoista kertaa Viidestoista yö. Ei hyvällä katsota runon rustaajia, ei pankkityöttömiä, toimistotyöttömiä, ei esimiestyöttömiä. Eikä työttömiä koulun penkille istahtavia aikuisia myöskään suvaita. Eikä lainkaan käy laatuun, että tehtäisiin työtä omaksi iloksi, ilman peruspäivärahaa.
Jaa jaa, mutta on Suomessa sentään kehitystäkin tapahtunut. Siellä paikallispubissa voi nykyään jo nähdä uuden ryhmän suomalaisia. Yrittäjäeläkeläiset. Ensin on saatu loistava liikeidea, niin kuin esimerkiksi, että otetaan toisten ihmisten rahoja ja sijoitetaan ne jonnekin. Jos ne katoavat, menee ensin ne vieraiden rahat, sitten sukulaisten rahat, menee perhe, auto ja koira. Lopuksi jää vain onneton työuupunut yrittäjäparka. Hurraa tästä edistyksen suurharppauksesta. Ehkä jo lähivuosina näemmekin pubien hedelmäpelijonoissa kaksieuroiset kämmenissään, sulassa sovussa viikonloppuisien kanssa, kaksikymppisten it-maailmasta ulos lentäneiden pelivelhojen joukon.
Anonyymi pöytälaatikkokirjoittaja
Hei, olen Katili, 51-vuotias pöytälaatikkokirjoittaja. Kun äiti sai minut pienenä kiinni kynän ja vihon äärestä, hän oli hyvin järkyttynyt. Kaikki kirjoittamistarvikkeet piilotettiin kotonani, etten pääsisi niihin käsiksi. Koska olin kuitenkin jo sairastunut, mikään ei voinut estää minua syöksymästä tuhoa kohti. Minä jopa varastin kyniä ja kirjoittelin koulukirjojen sivuille, jos vihkot olivat täynnä. Muutin pois kotoa 16-vuotiaana, koska alituinen kyttääminen inhotti minua. Menin töihin, että sain rahaa harrastaa kirjoittamista. Aloin lintsata työstä, koska olin yöllä kirjoittamisten vuoksi liian huonossa kunnossa ja väsynyt. Tuolloin tutustuin kirjoituskoneisiin, joihin olin koukussa vuosikausia ja aloin harrastaa kirjoittelua myös työaikana. Osasin hyvin salata tämän, kaikki luulivat minun tekevän työhön liittyviä asioita. Joskus istuin työpaikan vessassa muistivihon ja kynän kanssa, kunnes minua tultiin huhuilemaan.
Kun lapseni syntyi, pystyin pysyttelemään tavastani erossa vähän aikaa. Mutta pian alkoivat jo lippuset ja lappuset ilmestyä kuvioihin ja kohta minulla taas oli kasa vihkoja ja muistikirjoja piilossa kaapeissa. Ystäviä ja naapureita pystyin huijaamaan, juttelin heidän kanssaan ihan normaaleista asioista, ruuanlaitosta, sisustuksesta, shoppailusta ja hiekkalaatikon tapahtumista. Sitten siirryin vahvempiin kirjoitusvälineisiin. Ensin kokeilin Commodore-64:ää. Pystyin pidättymään sen käytössä kuitenkin vain hetken, kun sitä jo seurasi Atari. Näiden kummankin kanssa käytin edelleen paperia ja kynää rinnalla. Sitten oli pakko saada PC. Tuli Compaq. Se oli alkuun niin vahva, että paperi ja kynäkin jäivät, varsinkin kun sivukäytin printteriä ja A4:sta. Mutta vahvempiin oli siirryttävä, vaihdoin HP Pavillioniin. A4 ei enää vaikuttanut, joten siirryin erilaisten Forumeiden käyttöön. Tällä hetkellä käytän Blogia, muistikirjaa ja kynää ja olen jo luopunut toiveista päästä eroon pöytälaatikkokirjoittamisesta.
Haluan sanoa kaikille vanhemmille, joiden lapset ovat vaarallisessa iässä, valvokaa ja seuratkaa lapsenne elämää. Jos kynät tai muistivihot ilmestyvät lapsenne reppuun, tehkää heti jotain, jälkeenpäin voi olla liian myöhäistä. Järjestäkää lapsellenne terveitä harrastuksia, urheilua ja matemaattistyyppisiä tehtäviä, talouselämän kursseja. Pelastakaa lapsenne tulevaisuus ja pitäkää hänet poissa pöytälaatikkokirjoittamisen koukusta. Jos kuitenkin pahin on tapahtunut, on mahdollista saada korvaushoitoa kustannusyhtiöiltä. Tällä tavoin pöytälaatikkokirjoittamisesta voi päästä eroon. Viralliseen, suurten yhtiöiden kuntoutusohjelmaan on tällä hetkellä melko pitkä jonotus, mutta on olemassa myös monia pienempiä kustannusyhtiöitä, joiden kautta saadun hoidon on havaittu olevan yhtä tehokasta. Kustannustoiminnassa pöytälaatikkokirjoittaminen kukistetaan kirjain kirjaimelta ja pienten ponnistusten jälkeen on hieno tunne antaa puhdas näyte.
Herra Eminem ja kauhea akka
Olen kuunnellut Eminemiä eli herra Mathersia korvalappu-CD:stäni jo kohta kaksi kuukautta joka aamu matkalla työhöni käytännöllisten, tasapainoisten ja aikuisten ihmisten toimistoon. Edistysmieliselle lapselleni olen kertonut ihastumisestani Eminemin taistelumieltä synnyttävään ja ylläpitävään lyriikkaan. Ja että silmiäni kovasti miellyttää herra Mathersin kriminaalihko, mutta pehmolelun kaltaisesti vaikuttava ulkonäkö. Äidilleni sen sijaan en ole sanonut mitään. Enkä naapurin rouvalle. Enkä työväenopiston kurssitovereille. Enkä esimiehelleni. En kerro, koska tahdon vastata omista tekemisistäni edelleen ihan itse, ilman apua mukavilta miehiltä valkoisissa takeissaan. Ja lääkkeeni tahdon hankkia ilman reseptiä. Ihan itse.
En vain voi mitään sille, että kun Eminemin suloääni sanoo ”josset tykkää mun jutusta niin haista vee” tai ”näkemiin, narttu teit niin väärin” se jotenkin lataa uutta voimaa kestää kaikki nuo inharealistiset ja uuvuttavat OyKuinkaMonesIhanSamaAb – Osastopäällikkö –Tulosyksikönvuositavoite – Juoruakkalauma - Asiakaspalvelukeskeisyys-Blondivitsi – Ylityökielto – Lama – Kehityskeskustelu - Meidäntyttöottaakopion – PikkujouluristeilyTallinnaan – Pomokatsookelloon – jutut. Olen kuunnellut niitä nyt jo 33 vuotta. Tulee korvasta ulos. Korva, niin kuin ehkä moni tietääkin, on se elin, jonka päällä istutaan ja josta usein tulevat päälliköiden parhaimmat ideat. Missä Eminem oli silloin kun minä olin nuori (siis aika äskettäin) ?
Varmasti hän pitäisi minusta, jos tavattaisiin. Olisimme ihan samanlaiset. Minunkin tekee mieli ravistella terrierin lailla niitä, jotka ovat olleet tuhmia minulle joskus. Minujakin on tuhansia samannäköisiä ja –kokoisia. Ja kaikki ne yrittävät väittää, hiukset saman punaisiksi värjättyinä, samanlaiset jokasäännilkkurit jaloissaan, vyötäröt samalla lailla pömpöttäen, olevansa se ainoa oikea keski-ikäinen naishenkilö. Minäkin kirjoitan runoja, niin että heippa vaan herra Eminem, tässä sinulle tosi syvältä. Siis sydämestä.
Joo mä oon kohta melkeen viiskyt vee.
Oon aika sikaläski akka, muttei haittaa tee.
Ja tää harmaakiharainen nuppi tän läskikasan yllä
on koko ajan jossain v…n kuussa kävelyllä.
Mullon rahaa niinku roskaa
ostan sillä kaikkee moskaa.
On vitamiinit, ryppyvoide, rohdoskaupan piikki.
Mä oon divareissa vaeltava kuuskytlukufriikki.
Kaupungilla mummokuume grillaa koko kroppaa,
hiki valuu housuihin ja ajatukset stoppaa.
Menopaussi multa kohta sielun ottaa,
estrogeenit luikkii lujaa musta karkuun.
En tiedä enää mikä on mun luuloo, mikä totta,
usein alan ilman syytä kovaan ääneen parkuun.
terveisin MC Menopaussi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti