Kirjekaverit helvetistä
Kun tavallinen ihminen jossain elämänsä onnettomassa vaiheessa joutuu kohtaamaan virallisten instanssien koukut, voi hyvinkin mennä sormi suuhun. Ja jäädä sinne. Virkakielellä lausutut toivotukset eivät jokamiehen logiikalla aukea mihinkään suuntaan. Ensin ne näyttävät täydeltä heprealta. Aikansa niitä luettuaan tavallinen ihminen huomaa saavansa niistä sen verran selvää, että asian ydin paljastuu. Sitten hieman lisää tutkittuaan, hän jo huomaakin, että pelkkää potaskaahan on tuohon lappuseen kirjoitettu. Kun hän ponnekkaasti alkaa selvittää asiaa ja ottaa yhteyttä viranomaisiin, ovat vastaukset ensin täyttä hepreaa. Mutta ihminen ei anna periksi, hän kirjoittaa vastauksia ja selvityspyyntöjä. Kanssaihmiset kannustavat ja iloitsevat hänen kanssaan. Niin juuri pitää tehdä, turhaan monet antavat periksi virkakielisille painostuksille.
Virkakoneisto tehtailee lisää kapulakielisiä, uhkaussanoja sisältäviä onnittelukirjeitä ja välillä ihminen ehtii jo hieman pelästyä, mitähän nuo kaikki pelottavat momentit ja viittaukset oikein mahtavat käytännössä tarkoittaa. Hyvässä uskossa ja vilpittömästi hän kuitenkin vastaa kaikkiin esitettyihin kysymyksiin ja tutkii jokaisen vastauksensa perusteeksi kasvavaa asiakirjakasaa. Ja kun virkamiesten suuri, koulutettu joukko vähäksi aikaa hiljenee, ihmisraukka ei tajua, että se on tyyntä ennen myrskyä. Tulee viimeinen kirje, se josta ei enää voi valittaa.
Yrittäessään epätoivoisesti soveltaa logiikkaa tapahtuneeseen, ihminen tutkii kaapin korkuisen vuoren asiakirjoja vielä kertaalleen. Pinossa aivan pohjalla ovat tietenkin alkuperäiset paperit. Niiden päälle on vuosien saatossa kerääntynyt yhtiöstä toiseen siirtymisistä kertovat ilmoitukset. Edellisten päälle ovat sitten vuosirenkaansa muodostaneet virastoista toisiin siirtymisestä kertovat paperit. Ja sitten ovat nämä ihmisen omat, hupsun vakavat kirjeet virastoille. Siinä uupuneena tonkiessaan vielä kerran tuota kasaa, ihminen huomaa sen. Virkamiehet voittavat, koska ihminen ei enää jaksa tonkia niitä papereita.
Ihmisellä ei ole kokemusta asiakirjojen tekemisen tai hyväksymisen kanssa. Tavallinen ihminen ei tunne lakipykälien ja sopimuskohtien sisältämiä totuuksia, hän ei ymmärrä omaa etuaan, eikä tule koskaan ymmärtämäänkään. Hän pysyy tavallisena ihmisenä. Ja tavallinen ihminen on helposti uuvutettavissa kapulakielellä ja lakikiemuroilla.
Mutta tällä tavallisella ihmiselläpä on yksi lahja, jonka hän voi virka- ja lakimiesten ahnekätiselle joukkiolle antaa.
Suuren keltaisen auringonkukkakortin, jonka sisällä, punaisella tussilla kirjoitettuna:
“Hyvät kirjekaverit, toivottavasti kaikkien kirjeidenne lopputoimet sujuvat mukavassa hengessä. Huomasitte varmaan jo, että kirjoittelen tätä korttia teille kotoa, antoivat oikein kunnon palkattoman loman työstä. Harmittaa vähän, kun en nyt voi maksaa niitä kaikkia juttuja, mistä puhuttiin. Huomasin nimittäin, että työssä käyminen on loppujenkin lopuksi aikamoista stressiä ja sitten kun tuolta pääpuolesta alkoi hiukan heitellä, päätettiin lääkärini kanssa kirjoitella eläkeanomuksia. No hassultahan se tuntuu, 51-vuotiaana eläkkeelle, mutta minkäs tässä mahtaa. Niin, minun on ihan pakko oikeastaan lausua teille kaikille iso kiitos. Täällä kotona on mukava puuhastella rauhallisesti kaikenlaista. On tullut paljon kirjoiteltua, enimmäkseen näitä omia juttuja, oikein rentouttavaa. Velkaneuvojan kanssa kirjoitellaan kuulemma sitten ehkä ensi vuonna joku sellainen hakemus. Odottelen mielenkiinnolla. ”
Itsepalvelukirjasto?
Alkusanat, jotka kirjoitin, ovat jutun lopussa.
Astuttuani aamulla ulkoilmaan oikein hätkähdin, kuinka paljon lehtiä olikaan pudonnut maahan. Rapun edessä oli revennyt paperikassi, josta valui Hesareita, Alueuutisia ja Iltasanomia, kantajalle oli varmaan tullut muita asioita kännykän kautta, ketään ei ainakaan näkynyt lähistöllä. Nostelin lehdet joten kuten takaisin kassiin ja siirsin seinän viereen.
Pienen ja henkihieverissä rimpuilevan kirjastomme uutuus on hämmentävä. Kaksi miesvirkailijaa istuu tiskin takana ja en oikein tiedä pitäisikö heitä tervehtiä, vai sanonko päivää uudelle automaatille, jolla voi hoitaa sekä palautukset että lainaukset. Automaatti on sijoitettu noiden kahden miehen keskelle, joten juuri, kun olen piippauttanut viimeisen palautukseni ja sijoittanut kirjat vasemmalla olevaan hyllyyn, minusta oikealla oleva mies kuittaa tietokoneeltaan lainat palautetuiksi, kuuluu siis pelkkiä piippauksia. Palautuksille, joista tulee huomautus "ota yhteyttä henkilökuntaan", on oma laatikko palvelutiskillä. Silloin piippausten jälkeen kolahtaa virkailijan korvan vieressä lisäksi kirja, jolloin hän ilmeisesti ryhtyy rahastuspuuhiin.
Palauttaessa ei tarvita kirjastokorttia, joten kun aloitan lainauksen automaatilla, lopetan ensin palautustoiminnon ja valitsen lainaustoiminnon. Sitten laitan kortin lukijaan ja näppäilen tunnusluvun, josta tämä nimenomainen tekniikan museoon kuuluva automaatti ei hyväksy erästä kaksi kertaa tunnusluvussani esiintyvää samaa numeroa, mutta uudelleen näppäilyn mahdollisuutta ei ole, joten on otettava kortti pois lukijasta ja lopetettava lainaustoiminto. Sitten on valittava uudelleen lainaustoiminto, pistettävä kortti lukijaan ja näppäiltävä hiiiitaaaasti tunnusluku. Tässä vaiheessa minusta vasemmalle istuva miesvirkailija on noussut tuoliltaan jo useamman kerran, mutta pysynyt ääneti. Kun lainaus vihdoin on valmis, otan kortin pois lukijasta ja selitän miehelle, että kannattaisi puhdistuttaa se toimimaton numero, näppäin ei saa kosketusta todennäköisesti lian vuoksi.
Absurdi kokemus, pitäisi olla sellaiset maalilla merkityt palvelu- ja itsepalvelulinjat selvine ohjeineen, heti sisään tullessa, jotta pystyisi päättämään, saako virkailijoita häiritä heidän tärkeissä toimissaan lainaus- ja palautuspuuhilla. Ja jos saa, pitääkö olla esittää automaatin käytön estävä syy ja siitä kirjallinen todistus. Vai onko sittenkin kyse siitä, että pikkukirjastossa on varauduttu suurten ruuhkien ja ovelle saakka polveilevien jonojen varalle ? Vai se ihan hillittömin ajatus, joka nyt nousee mieleeni, harjoitellaanko pikkukirjastossamme henkilöttömän palvelun varalle ? Ja milloinkohan kirjat täytyy automaattiepisodin jälkeen palauttaa oikeisiin paikkoihinsa hyllyihin ?
Hmmh, kunhan nyt ei vain sitten harjoitella kohta siirtymistä paperittomaan kirjastoon.
Alkusanat
Tähän on nyt pakko lisätä perspektiiviä, ettei tule lisää pahaa mieltä, siitä että käytän automaattia, enkä puhu kirjastovirkailijoille. Ensinnäkin tämä kirjoitus on pakina juuri niiden virkailijoiden puolesta. Suuressa viisaudessaan kaupunkimme päättävät elimet (onko kyseessä aivot vai navan alla sijaitsevat elimet, siitä ei ole varmaa tietoa) ovat päättäneet karsia kirjastojen varat niin ohuiksi, että voidakseen todellakin tarjota muuta, kuin paperittoman kirjaston, ovat kirjastot joutuneet karsimaan henkilökunnan määrää ja samalla joutuneet jo astumaan askeleen kirjastottoman suuntaan aukioloaikojen rajulla tylpistämisellä.
Minä käytän aina ihmisten antamaa palvelua, jos ja kun se on mahdollista. Automaatit ovat aina merkki siitä, että jonkun työpaikka on mennyt vasaran alle. Kirjoitukseni syvin tarkoitus olikin esittää juuri kirjastoihin tulleet automaatit epäilevässä valossa. Tosiasia, jota ei voi kukaan kieltää tai väistää on, että pikkukirjastoihinkin ovat automaatit tulleet ja ne eivät todellakaan ole siellä ruuhkia helpottamassa vaan korvaamassa jonkun ammattitaitoisen ja ihanan ihmisen työn.
Pankkien säästöputkesta putkahtivat automaatit joka käyttöön, samalla asiakkaat alkoivat maksaa virkailijoiden palkat suoraan kassalla, työnantajalta säästyi pitkä penni. Myöhemmin oli sitten oiva idea purkaa pois automaatit ja tarjota verkkopalveluita. Näin saatiin vanhusväestö ja vähemmän ansaitsevat, tietokoneesta vasta haaveilevat jatkamaan palkanmaksutointa pankkikonttoreiden tiskeillä. Verkkopalveluiden käyttäjät maksavat pankille toistaiseksi vähemmän palveluistaan, mutta kohta, kun mummot loppuvat, on pankkien aika perustella verkkopalveluiden kohonneet hinnat asiakaskirjeellä. Tästä voi hyvin ottaa nykyaikaisen idean myös kuntatoimien säästöihin, ai niin, nyt on muuten kirjastoihinkin tullut verkkopalvelu ja automaatteja……
Kirjoitukseni terä on siis suunnattu ihan muualle, kuin noihin virkailijoihin. Se selviää lukemalla koko kirjoitus alusta loppuun. Tätä tyylilajia esimerkiksi byrokratian nälvimiseen on käyttänyt yksi lempipakinoitsijani Olli eli Väinö Nuorteva, jonka tasolle en todellakaan edes ole pyrkimässä, saatika edes pääsemässä. Tässä lainaus hänen Kuuden Tusinan pakinakokoelmastaan vuodelta 1946, uskon Ollinkin tuossa jättävän lukijan arvuuteltavaksi, mistä oikeastaan on kysymys.
"Tämä keksintö on nykyajan siunauksellisin keksintö. Se tietää rauhan palaamista maan päälle. Ihmisten hermojen tyyntymistä. Tuhansien ihmishenkien pelastumista, turvaa raajarikkoisuutta ja onnettomuuksia vastaan. Kaasujen saastuttaman ilman puhdistumista. Tämä on 100 kertaa parempi keksintö kuin lentokone, joka kulkee ilman moottoria. Tämä keksintö on autonkuljettaja, joka kulkee ilman autoa! Tämä on kaikkiruokainen ja juo mitä tahansa paitsi vettä. Vaadin patentin!"
Hänen ovelan käänteisen tyylinsä imin itseeni jo hyvin pienenä, kotonamme luettiin ja viljeltiin Olli-huumoria, asiat tuotiin esille juuri ikäänkuin jättämällä aukko lukijan täytettäväksi.
Olen Olli-wannabe ja ylpeä siitä, pahoittelen harjoitteluajan pituutta, en kirjoittamiani harjoitelmia. Hyväksi tulemiseen on pitkä tie ja jotta sen päähän voisi joskus tulla, on kuljettava koko matka.
Kahden jakkaran ritarit
Maan tapa on kuulemma, että julkisten sairaaloiden lääkärit istuvat kaksilla jakkaroilla, eli käväisevät silloin tällöin jopa veronmaksajien maksamalla postillaan, mutta päätyö on parempaa toimeentuloa tuova yksityinen sektori. Oiva keksintö, aivan kateellisena tässä vain totean, että tämä se vasta on markkinataloutta, innovatiivisuuden huipentuma aivojen käytössä. Ei harmita enää se pieni julkisen alan lääkärin palkka, eikä tarvitse siellä ympärivuorokautisia tappovuoroja painaa. Tämän homman voivat hoitaa alaa opiskelevat harjoittelijat, hyvä koulu heille, ymmärtävätpä sitten valmistuttuaan paremmin miten hyvä järjestelmä toimii. Heidän työnsä hoitaa vastaavasti sitten taas uusi opiskeleva massa ja he ovat erinomaisen intensiivikoulutuksen jälkeen valmiita yksityisten sairaaloiden vaativiin ja hyvin palkattuihin erikoistehtäviin. Siinä nyt tietysti aina sattuu ja tapahtuu harjoitteluaikana kaiken näköisiä kommelluksia, mutta harjoittelumateriaalia onneksi riittää, julkisen terveydenhoidon puolella eivät potilaat lopu, jonosta voi poimia uusia uhreja. Pian voi siitä teoriaopetuksesta jättää pois ne sammakoiden leikkelemiset, mummoja riittää joka jätkälle.
Yksityisellä puolella on kaikki hienoa, palkka, työolot ja arvostus. On siis täysin luonnollista, että lääkärit haluavat panostaa tällaiseen uraan kaikkensa. Pieni varovaisuus, jota erehdytään luulemaan ahneudeksi tai etiikaksi, estää jättämästä julkisen puolen tehtävät kokonaan. Pääasia on, että järjestellään asiat niin, ettei kansansairaaloissa kukaan tiedä missä tohtori aina milloinkin on. Voi olla poissa useankin viikon, muu henkilökunta kyllä paikkailee ja kun ei ole turhia kellokorttejakaan häiritsemässä, niitä pakotetaan käyttämään vain ne, joilla oikeasti epäillään työajan väärinkäytöksiä. Sairaala-apulaiset ja hoitajat kun aina ovat kärkkymässä ilmaista tuloa ja tilanne olisi täysin hallitsematon ilman seurantaa. Eikä niitä kellokortteja tohtoreille ole tulossakaan, niitähän vaativat vain nämä tavalliset veronmaksajat, sairaaloiden johdossa ei asiaa kiirehditä. Johtojakkaroilla istuvat kun ovat lojaaleja kavereitaan kohtaan, hekin kun ovat yksityissairaaloiden johtokunnissa tai erityistehtävissä. Samalla asialla, kaverit keskenään.
Kun ei julkisella puolella ole enää hoitamassa ammattitaitoisia lääkäreitä, siirtyvät kaikki vähänkin kynnelle kykenevät hyvin mainostettujen, erinomaisia palveluita tarjoavien yksityisten palveluiden pariin. Niissä kun ei enää ole edes jonotusta edes leikkauksiin, ovat vihdoinkin saaneet tarpeeksi lääkäreitä ja pystyvät tarjoamaan takuutyön takuuajassa. Vähän samaan tapaan, kuin pizzerioissa joskus näkee, jollet saa pizzaasi 15 minuutissa, saat sen ilmaiseksi. Toisaalta sitten julkisen puolen sairasjonot kevenevät, kun yhä useampia jonoja joudutaan kokonaan lopettamaan lääkäripulan vuoksi. No ei lääkäripulan, sehän ei pidä paikkaansa, kirjoissa ja kansissa ei tällaista sanaa esiinny, kyllä niitä lääkäreitä on siellä julkisissa sairaaloissa ihan riittävästi, epäilijät voivat tutkia paperit ja sieltä ne lääkärien nimet ja palkanmaksutiedot löytyvät. Kyse on ennemminkin siitä, että jotkut jonottamaan kyllästyneet vähempivaraiset saattavat yllättäen päättää epämotivoitua ja ikään kuin hautautua. Jonossa saatetaan myös kehitellä itselleen muita sairauksia alkuperäisen lisäksi, joskus sellaisia, joiden vuoksi joudutaan poistamaan jonosta uusintatutkimuksiin. Jäljelle jäävät odottelevat sitten vuosien tuomalla tyyneydellä vuoroaan. Heidät voi aivan hyvin pitää jonossa, koska heille ei näy siitä aiheutuvan erityistä haittaa.
Julkisuudessa on kahdella jakkaralla istumisessa pidetty tarkkaa rajaa siinä, kenellä siihen on oikeus. On tehty selväksi, että osittain veronmaksajien rahoituksella koulutuksensa saaneet ja veronmaksajien rahoilla haamupalkkaa ansaitsevat, yksityisissä sairaaloissa päivätyönsä tekevät, hyvin ansaitsevat lääkärit ovat erityisen arvokkaita maamme hyvinvoinnin kannalta. Heidän loistavat ponnistelunsa terveyden hyväksi eivät saa joutua uhatuksi pikkumaisuuksien ja kateuden sekaisen loanheiton vuoksi. Onneksi heillä on hyviä kavereita oikeissa paikoissa. Nämä kaverit istuvat erilaisissa johtokunnissa, ministeripaikoilla, kunnan elimissä ja yritysten palkkalistoilla, samanaikaisesti monella eri jakkaralla. He, jos ketkään tietävät kaiken painostuksesta ja kiusaamisesta. Ja nämä kaverit ovat alkaneet tositoimiin väärinkäytösten kuriin saamiseksi. Jos saa työttömyystukea, ei voi tehdä rahaa työtä tekemällä. Sosiaalipummit ovat myös yhteiskunnan mätää, kaikki avustukset pois työttömiltä yksinhuoltajanaisilta, joiden luona asuu joku mies, tai naapuri edes epäilee sellaista. Entäpä sitten nämä opiskelijat, joiden mielestä voi opiskeluaikana käydä pimeässä työssä, kyllä ihmisen täytyy tajuta, että opiskeluaikana opiskellaan ja asutaan kotona, isi maksaa. Ankarampia rangaistuksia on ajettava näille todellisille yhteiskuntavarojen rosvoajille.
Yksinäisyys - voittojen maksimointia?
Elämme maailmassa, jossa yksinäisyys on itsestään selvyys. Puhutaan vanhusten ja yhteiskunnasta eristyneiden yksinäisyydestä, ihmetellään ihmissuhteiden solmimisen vaikeutta ja kertakäyttöisyyttä. Perheyhteisöt ovat etääntyneet toisistaan puhelinkontaktien päähän ja sukutilaisuuksien järjestämisessä on käytettävä almanakkaa apuvälineenä. Kaikilta tuntuu loppuneen aika yhdessä olemiseen.
George Orwell (1903-1950) kirjoitti vuonna 1948 kirjan Vuonna 1984, jossa hän kertoi elämästä maailmassa, jossa ihmiset olivat hyödyllisiä vain, jos he tekivät työtä. Ei ollut lupaa ajatella itsenäisesti tai kyseenalaistaa järjestelmää. Ison Veljen johtama Puolue kirjoitti historiaa uusiksi järjestelmän tueksi, ihmiset lukivat vain Puolueen lehtiä, katsoivat Puolueen tietoiskuja ja uutisia. Jopa tunteita säädeltiin, parisuhde toimi ainoastaan uusien työläisten synnyttämiseksi. Saatiin aikaiseksi ihmisjoukot, jotka keskittyivät tekemään vain työtään ja heidän ohjailemisensa oli johtajille helppoa ja tuottavaa puuhaa.
Mainitsin Orwellin kirjasta tässä yhteydessä, koska jollain tavalla nykyisessä eriyttämisessä tuntuu sama maku, kuin kirjassa kerrotussa maailmassa. Työtätekevät on stressaavalla työtahdilla pitkälti saatu kodin ja työpaikan väliselle radalle, poikkeuksiin tai omiin ajatuksiin ei riitä aikaa eikä jaksamista. Vanhukset on siivottu laitoksiin häiritsemästä ajatuksia ja kiireistä elämää, lapset, nuo tulevat työntekijät, aloittavat elämänsä päiväkodeissa ja kouluissa, joissa he oppivat jo varhain, että yksilöllisyydelle ei ole sijaa oikeassa maailmassa. Meille on myyty ajatus vapaa-ajan viettämisestä – raskaat työt, raskaat huvit. Jokaiselle löytyy jotain, liikunta on mitä omituisimman nimistä saliharjoitusta, lapsia kuskataan illat pitkät treeneissä ja aika, joka kotityöltä jää vietetään runsaasti tarjolla olevan viihteen parissa, aivoja tyhjennellen, jokainen omaansa keskittyen. Kun tyhjyys alkaa ahdistaa, hakeudutaan tai raahataan hoitoon. Lapsista mummoihin löytyy terapiaa ja laaja arsenaali kemiallista auttajaa, uusia oireyhtymiä keksitään pilvin pimein, kaikille löytyy ainakin yksi, parhaimmille useampi.
Käytän mielelläni sanontaa hajota ja hallitse (divide et impera, Rooman imperiumium tahallisen monimutkainen hallintajärjestelmän taktiikka, jossa eri alueet usutelliin toistensa kimppuun, jotta päävallanpito sai jäädä rauhaan) miettiessäni nykyajan kaoottista menoa. Jossain selvästikin tuntuu olevan joku, joka hyötyy ihmisten ajautumisesta ahdistusta aiheuttavaan oravanpyörään. Kun vielä miettii elämää työpaikoilla, joista väistämättä tulee yllämainitun stressin painamien ihmisten kohtauspaikka, ei tarvitse olla nero ymmärtääkseen, että toistensa kyttääminen, kiusaaminen ja ilkeä kilpailu vallitsevat päivä päivältä kuluttavampana. Liiketaloudelle hyödyttömien ihmisten poistippuminen sairauspäivärahoille, eläkkeille tai vaikkapa heitteille antaa yrityksille vapaat kädet palkata halvempaa ja helpommin ohjailtavaa työvoimaa, vaikkapa ulkomailta. Tämä tieto saa ihmiset entistä hurjemmin taistelemaan asemastaan työelämässä. Ahdistus, kaaos ja yksinäisyys syvenevät.
Olisiko aika ryhtyä ajattelemaan mihin kaikki lopulta johtaa? Esitän vain kysymyksen, koska elämässä harvoin on vastauksia, vain hyviä kysymyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti