Oli vuosi 1970 ja olin juuri menossa ensimmäiseen vakavasti otettavaan työpaikkaani työhaastatteluun. Se oli kuljetusliike Turussa. Äidin kanssa olimme valinneet Silon, se mainos Silo suo suloa, palalaatikosta sellaista moniväristä ja ruudullista, venyvää kangasta, josta äiti ompeli minulle minimekon. Ruissalon linkkarilla, numero 8, ajoin Patterihakaan. Tiesin missä se työpaikka oli. Minulla oli kymmenen kappaleen Marlboroaski ja vetelin hermosavuja siinä lähellä, kurkistellen näkyykö minua firman ikkunoista. Kävellessä uusi mekko sähköistyi sukkahousujen kanssa ja kipusi koko ajan kainaloita kohti. Lisäksi se rätisi melko kovaäänisesti.
Sain paikan ulkolähettinä. Palkka oli 150 markkaa kuukaudessa. Työhön kuului lähetin hommien lisäksi postitusta. Kirjoitin kirjekuoria kirjoituskoneella, jollaista en ollut ennen käyttänyt. Kerran päämiehelle menneen kuoren päällä oli lukenut katuosoitteena Drottningssatan. Sain asiasta nuhteita. Aina välillä sain tehtävän viedä tai hakea papereita eri osoitteista. Turku ei ollut minulle kovinkaan tuttu ja saippuatehtaan konttoria etsiessä meni tosi pitkä aika. Siellä oltiin todella hermostuneita, kun vihdoin saavuin. Toimistossakin tuoksui saippua. Parhaita ulos menoja olivat keskustan keikat, silloin sain mennä bussilla. Rakkailta työtovereilta piti silloin kerätä torilista. Kuka halusi mitäkin, mansikoita, lihapiirakoita, herneitä. Itse ostin usein savusilakoita.
Henkilöstöpäällikkö oli tiukka armeijan pastori, jonka säästötoimet välillä saivat henkilökunnan murisemaan. Hylätyt lomakkeet piti käyttää kumminkin puolin. Eräässä asiassa mies jäi sanattomaksi. Siihen aikaan käytettiin sinistä spriivahamonistusta. Päällikkö oli huomannut, että ne maksavat melko paljon, tietenkin, nehän olivat vientityön eniten tehtyjen asiakirjojen ainoa monistuatapa. Henkilöstöpäällikkö sanoi, että nekin pitää käyttää kahteen kertaan. Otimme miehen mukaan ja demonstroimme spriin hajuisessa monistuskopissa, miksi kerran käytettyä vahapaperia ei enää voi käyttää, koska siitä ei voisi saada entisiä tietoja pois. Mies poistui paikalta. Mutta hän ei antanut asian painaa liikaa mieltään, viikon parin kuluttua hän tuli jälleen osastolle ja sanoi, että pieleen menneet itsestään jäljentävät lomakkeet pitää myös käyttää toiselta puolen. Arvatkaa menikö ehdotus läpi. Oli tavallaan hauskaa vääntää rautalangasta aikuiselle miehelle siinä omalla työpöydällä miten erilaiset asiat toimivat.
Kerran erään kollegan nitoja hajosi. Sitä katsottiin ja väänneltiin, mutta se ei toiminut. Se oli menossa roskiin, kun sanoin haluavani sen. Lupa viedä nitoja kotiin piti kyllä kysyä henkilöstöpäälliköltä ja hän halusi itse kokeilla nitojaa, ettei se toiminut siis. Ei toiminut, se jäi jumiin aina nitomisen jälkeen. No pidin nitojaa vielä pitkän aikaa työssäni, koska olin keksinyt miten sen kahdella sormella nostamalla saa uudelleen latausasentoon. Lopulta otin sen mukaani, koska olin kerran luvan saanut. Tänään nidoin sillä viimeksi.
Pyrin kovasti osoittamaan alusta asti, että minusta on paljon muuhunkin, kuin kortteliohjukseksi. Enkä ehtinyt lähettinä kauan ollakaan, kun jo sain oman työpöydän ja työn vientiosastolla. Tästä työstä alkoi 35-vuotinen työurani, joka pääosiltaan oli kuljetusalan työtä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti