Veljeni syntyi 1958 ja vietti hyvin räiskyvän elämän. Punatukkainen poika ei niinkään ollut miesten mies, ennemminkin herkkä taiteilijaluonne alusta asti. Syntymäaikansa normaaleihin kuvioihin ei moinen sopinut. Miehen piti olla mies, ei itkeä ainakaan. Veljeni kyllä itki ja näytti tunteensa. Ympäristö ei sitä aina hyväksynyt. Hän kävi laivakokkikoulun ja lähti sitten ensimmäiselle laivareissulleen. Matka kesti melkein vuoden ja jäi veljen viimeiseksi, sen verran kauhea kokemus se oli. Kitara ja veli olivat yhtä. Hän opetteli korvakuulolta kaiken soittamansa. Ja soitti ja lauloi tosi upeasti. Blues oli sinistä ja Rolling Stones, David Bowie ja Hector esikuvia. Sitten tuli armeija. Siellä soitto ja laulu jatkuivat, kitara tietenkin oli mukana. Muistan erään kerran, kun veli soitti ja lauloi tien varressa niin kauan, että kitaralle purskahti verta hänen sormistaan. Kun hän tuli luokseni käymään, katsoimme Rollarien Altonan konsertin ja se iski häneen täysillä.
Sitten hän muutaman surkean työpaikkakokeilun jälkeen muutti Ruotsiin, Huddingeen, jossa hän sai töitä vammaisten hoitolaitoksessa. Muistan hänen kärsineen siitä, kuinka tylysti vammaisia kohdeltiin. Hän itse oli oma ystävällinen itsensä ja viljeli hymyä, naurua ja huumoria. Valitettavasti laivakaudelta tarttunut paha tapa, huumeet, astuivat kuvioon. Sitten hän tapasi naisen, johon rakastui. Rakkauden avulla hän pääsi eroon huumeista. Mutta paha hetki koitti eräänä yksinäisenä hetkenä. Hän menehtyi oman käden kautta vähän yli parikymppisenä.
Muistan veljeäni aina kitara kädessä ja yhteisistä lauluhetkistä. Meillä oli näkymätön ymmärrys, emme tarvinneet selityksiä toisillemme. Muistan hänet myös avuliaana ja välittävänä, herkkänä sieluna, jolle kaikki ihmiset olivat samanarvoisia. Muistan häntä varsinkin tällaisina aikoina, jolloin maailma näyttää pahat kasvonsa ja nuoret ihmiset eivät jaksa jatkaa kanssamme.
Rakastan veljeäni aina, hän ei ole poissa, vain vaihtanut kaupunkia. Tiedän, että siellä uudessa kaupungissa hän jammailee idolinsa Jimi Hendrixin kanssa, olen aivan satavarma. Terveisiä sinulle veli, ootas kun joskus tulen sinne niin tehdään bändi Janis Joplinin kanssa.
Tuossa ylläolevassa ollaan yhdessä samassa kuvassa.
7 kommenttia:
Ihania kuvia! Ja mielenkiintoinen teksti. Sisälsi minulle paljon uutta asiaa.
Elämääni kuuluu blues. t. marski
Sielläpä ne pikkuveljet, minunkin, jossain tuolla.
Kaunis kirjoitus rakkaasta ihmisestä.
Anuradha: Kuvat on tosiaan suloja, tossa kitarakuvassa on se veli veli varsinkin, jonka muistan, aina musisoimassa.
Marja: Elämääni kuuluu blues, rakastan tai kuolen. Niin lähti veljein vuoksi murheiden/turhaa itkee/on vapaa hän/poislähtö kuuluu elämään.
Saara: Sanon otan osaa, sillä sittenkin se on niin suuri menetys, sinullekin varmaan, Ehkäpä veljet siellä kohtaavat ja lueskelevat blogejamme. Hihitellen.
Susupetal: Kiitos, veljestäni ei paljon pahaa sanottavaa ole.
Katili, kirjoituksesi todella tuntui. Minullakin oli 1958 syntynyt pikkuveli. Sekin koulutti itsensä kokiksi. Vasta kun se oli n. 15 vuotias huomasin, ettei se oikeastaan osannut lukea kunnolla. Tökkäsin kynän sen suuhun, mikä lopetti huulten liikkumisen. Sen jälkeen se alkoi lukea paljon, keräsi antikvariaateista itselleen ison kirjastonkin, satuja pääasiassa. Kitaran soiton opetteluun sen kärsivällisyys ei koskaan riittänyt, useista yrityksistä huolimatta, mutta rumpuja se hakkasi. Teki myös talonmiehen hommia, ajoi tarvittaessa kaikenlaisia autoja ja järjesteli pitoja häistä hautajaisiin. Sillä oli laaja kaveripiiri; velimies oli se vitsejä kertova hymyilevä sovittelija. Riitoja se kammosi, eikä juuri joutunut edes ryypätessään tappeluihin. 1990-luvun alussa, kun Suomesta hävisi raha ja velimieheltä sivutienestit, se sotkeutui talonsa velkoihin, yksinhuoltajuuteensa, autonsa mehtään ajoon ja viinaan, jota jo kesällä ilmeisesti alkoi mennä paljon. Liekö ollut huumeitakin; talossa alkoi käydä outoa porukkaa. Ostin jääkaapin täyteen ruokaa kun sinne n. kerran kuussa matkustin, mutta työttömänä minäkin olin ollut koko kevään ja kesän. Piti se tyttäristään kuitenkin huolen, ei ne nälkäisiä olleet. Sitten se vain yhtenä syysyönä, 24 vuotiaana, veti itsensä autotallissa hirteet. Ihmisestä lähtee henki niin helpolla. Tuli kaikki taas mieleen kirjoituksestasi.
Yamaba: Otan todella osaa, tuollaisen ihmisen menettäminen tuntuu haaskaukselta. Kyllä todella oli hyvin paljon samaa, kuin omassa veljessäni. Juuri tuokin, ettei koskaan tahtonut riitaa. Me säilytämme hyvät muistot.
Lähetä kommentti