On taas käyty kaikenlaisia tunnetiloja läpi täällä yksinäisen päänsä kanssa. Kun alkaa tuntua raskaasti olkapäillä siltä, ettei kohta enää mitään ns kivaa saa tehdä. Kaikki on tuomittu epäonnistumaan ja on niiiiin epäterveellistä ja johtaa ennenaikaiseen kuolemaan. Tai aiheuttaa ongelmia, mitä ever. No tupakka ja kahvi on vielä jäljellä, täytyy jotain olla. Perskuleen kaupassa käyntikin oli niin tervanjuontia. Katsoin, että tuossapa on äityliinien päivänä kaupat kiinni ja päätin, että huomennakaan en sinne halua. Ostelin sitten raejuustoa ja vesiliemitonnikalaa (yritän peittää sitä metallimakua sinapilla ja hunajahippusella), parit hedelmät ja ananasmurskaa. Niin ja löysin uutta leipää, jossa on kuituja ja sen päälle kurkkua. Törö!! Siinä ne.
Ja enhän minä onneton muistanut äitienpäiväkorttia hankkia. *hakkaa itseään päähän*. *edit* nyt on ainakin
kortti lähetetty, onneksi on tietokone. Soitin tänään ja sainkin puhelinajan kuulalekurille, joka soitti minulle. Huolehdin kesän resepteistä ja maksakokeesta. Nyt olen sitten saattanut itseni ns itselleen vaarallisten potilaiden kirjoihin, minulle ei enää paljoa yli kuukauden annosta anneta mitään lääkettä. Hyvä huomata, että tuollainen varjelusmeininki toimii. Kai jotenkin groteskimaisesti voisi lisätä yllämainittuun ei-saa-tehdä-luetteloon myös siis itseltään hengen riistämisen. Josta sitten taas ajatukseni alkaakin lennellä kummallisissa pyörteissä. Jos jotkut nautintoaineet kerran ovat hengenvaarallisia, kuten vaikkapa sianläski, mitenkäs minä sitä sitten saan ostaa ilman rajoitusta kilotolkulla. Tai vetää kessua kuin korsteeni, posket lommollaan.
Olen ärsyyntyneellä, mutta ajattelevalla tuulella. Ja
täälläpä se on oikein kunnon American back-country perhe
Deliverance-leffasta ihan täällä armaalla Uudellamaalla, Suomessa. Täysin käsittämätöntä, että kukaan vanhempi voi kajota omaan lapseensa seksuaalisessa mielessä. Ja eikö missään näiden lasten elämässä, koulussa, päiväkodissa, näkynyt mitään merkkejä? Olen henkilökohtaisesti erittäin väkevästi insestirikosta vastaan ja tuomitsen sen törkeänä tekona ja kokonaisen ihmiselämän pilaamisena. Ja olen hyvin tuohtunut niistä avioeroissaan riitelevistä k-päistä, jotka syyttä suotta ilmiantavat puolisoitaan voidakseen vain ilkeillä, oikeaa epäilyä tai tekoa ei siis edes koskaan ole ollutkaan. Ja sitten vaitiolon pimentoihin jää tänä päivänä Suomessakin uhreja, joiden kohdalla totuus useimmiten tulee vastaan vasta rankan nuoruuden ja itsetuhoisen elämän jälkeen varhaisessa keski-iässä. Jos he vielä ovat hengissä.
