-Tuu nyt mukaan, sä oot bileissä aina sellainen ilopilleri, kaikilla on hauskaa. Tuota olen kuullut usein elämäni aikana. Hulluttelin ja nauratin sakkia keksimällä jos mitä koiruuksia ja vitsejä. Mitä enemmän olut virtasi, sitä paremmaksi muutuin. Jo aikoihin ennen karaokea lauloin pöydän päällä haarukka mikrofonina Janis Joplinia. Henkilökunta tosin usein nappasi mikin ja katkaisi virran laululaitteesta tarjoilemalla lisää ohrapirtelöä. Loppuillasta usein nauratin ihmisiä kertoilemalla kommelluksistani. Hihitystä riitti työpaikalla yleensä kuukausiksi, kun lopulta yömyöhään löysin sen ainoan oikean miehen. Hän kun sattui olemaan esim. firman hitlerimäinen henkilöstöpäällikkö tai henkilöstöpäällikön kesäapulaiseksi palkattu poika.
Vuodet kuluivat ainaisessa hauskuutuksessa. Työyhteisömme oli kaiken kaikkiaan hyvin iloinen poppoo. Oli källiä jos minkälaista. Liimattiin puhelimen luureja kiinni, piilotettiin toimistotuoleja ja kerrottiin toisesta työkaverista uskomattomia paljastuksia joillekin toisille. Täysin luottamuksellisesti tietysti. Ja ilman totuuden pisaraakaan. Sitten seurailtiin nurkan takana höristellen ihmettelemässä, miten sana lähti liikkeelle ja miltä uhrin käytös näytti. Voi niitä hauskoja aikoja. Hauskaa oli myös esimiehen edessä leikkiä pokerinaamaa ja kieltää täysin osallistuminen moiseen hirveyteen.
Eräänä päivänä heräsin. Minulle ei oltu pitkään aikaan tultu kertomaan mitään toisista kollegoista. Hälytyskellot alkoivat soida ja jo kohta aloinkin panna merkille nurkkien takana väijyvät hahmot ja puheen vaimentumisen aina, kun astuin paikalle. Minua ei enää kutsuttu lounastunnilla kävelylle, eikä vitseilleni enää naurettu. Lopulta alkoi ahdistaa ja aloin kuulla selviä sanoja ja lauseita, joissa nimeni mainittiin ikävällä tavalla. Voimani eivät kestäneet ja yhtenä aamuna syöksyin työpaikalta lääkäriin.
Nyt napsin ilopillereitä ja olen taas se sama iloinen ihminen, joka olin ennenkin. Minut halutaan aina mukaan kaikkiin juttuihin ja hassut pilat kohdistetaan jälleen vähemmän mukaviin ihmisiin. Niihin, jotka eivät napsi ilopillereitä.
11 kommenttia:
pysähdyttävä pakina. kohta meitä ihmisiä on vain kahdenlaisia, niitä jotka syövät ilopillereitä ja niitä jotka eivät syö...miksiköhän???
Mummy's: Joo tämä minuakin kiehtoo kovasti ja pelottaakin hiukan nykyään. Onkohan se tosissaan niin tärkeää myydä niitä lääkkeitä se voiton vuoksi, että jokaisella kohta on jotkut pillerit popsittavana.
Näppärästi pyöritelty tarina - ja pilleri :)
Yksi irtoajatus ihmisluonnosta: Ihminen on usein vastahakoinen muuttumaan tai muuttamaan elämäänsä tai tyyliään. Jos ei osaa olla ilopilleri ilman pilleriä, sitten otetaan pilleri ja palautetaan tilanne entiselleen, kuten pakinassa. (Sanoinkohan sen nyt hiukan sepäelvästi - eikun epäselvästi...?)
Mut mut mut... ilopillerit ovat iloinen asia. Vai olikos ne onnellisuuspillereitä?
Sanotaan että nykyään ainoa hoito on antaa pileriresepti masentuneelle. Varmaan osin totta, mutta mitäs jos ei saisi edes pillereitä?
Fiksu tarina. Pitääkö kaikista olla nami-nami-iloisiksi?
Rita: ;-) sanoit juuri sopivan utuisesti, mutta terävästi, just niin. Tämä on hyvä havainto. Pillereillä muutetaan elämä takaisin entiseksi, hyväksi?
Isopeikko: totta tämäkin, se osa meistä, joilla masennus on ohimenevä vaihe, kriisistä tms johtuva tai me, joille masennus on elinikäisen sairauden määräämä kohtalo, me olemme onnellisia, että saamme ne pillerit. Mutta ei niillä ehkä ympärillään olevia tuhmia ihmisiä tai turvattomuutta voi korjata.
Allyalias: totuus sullakin, mikä ihmeen nami-nami-maa tästä on tarkoitus tulla? alati reippaat, hymyävät robotit suorittavat pikkupalkkaisia hommia kolmivuorotyössä, kunnes Kiinasta löytyy halvemmalla hymyileviä. Oikeus saada viettää "huonoja päiviä" yritetään viedä joteskin.
Mitäpäs tuosta jos auttavat, syödään sitä Buranaakin. Meikäkin kerran naapurin likan kuukausittais-kipunappeja kun oli apoteekki kiinni. Auttoivat.
Mutta se millä varjolla niitä nappeja syötetään tässä Absurdistaniassa se onkin jo toinen juttu. Yleisesti tunnustettu asia on että ne vaan tulee niin helevetin paljon halvemmaksi kuin hoitoterapia joka voisi parantaa oikeasti.
Tavalliset ämmät ja ukot ei siihen kastiin kuulu. Kallonporaukset on varattu tärkeämmille otuksille.
Oh-show-tah hoi-ne-ne: Minä en täällä olisi edes ilman nappeja, joten tärkeitä ovat.
Vaan tosiaan päästiin asiaan, eli millä varjolla ja kenelle niitä nappeja sitten määräillään. Eihän se ihmiseen kohditunut paha teko, syrjintä, mitätöinti ynnä muu huono asia sillä pillerillä korjaannu, kyllä pitää saada muutakin apua.
Ei kuulu tavalliset terapiakastiin, äveriäillä sitä kuvetta kaivetaan sitten turhankin takia, vaikkapas kun teini-ikäinen murroksessa haistattelee eli tulee ns murrosikään, niin jo pappa ja mamma pistävät monivuotiseen terapiaan.
Toisaalta....eipä käy tuollainen äveriäs tyyli kateeksi tuon välinpitämättömyyden vuoksi kateeksi. Vaan kyllä saisi sitä hoitoa järjestää, edes lapsille ja nuorille.
Hyi että ku mä tulin surulliseksi. Muistan itsekin sinut iloisena ja hyvänä kertojana ja leikinkeksijänä! Olet paras Katili!!!
Anuradha, voih älä ole surullinen, vielä olen sama Katili. Liikutuin kommentistasi, olet rakas.
Joskus noinkin.
Lähetä kommentti