Mummolan töissä

On tullut aika muistella elämääni työnteon parissa. Aloitan mummolasta. Tuossa yläkuvassa on aivan Muiston näköinen hevonen työssä. Muisto oli mummolan hevonen, joka aina raskaan työn jälkeen sai ensin piehtaroida pihalla ja sitten se suittiin ja ruokittiin.

Heti, kun kynnelle kyettiin, alkoivat monenlaiset työt meidän lasten elämässä. Homma oli täysin ajanmukaista, eikä sitä itsekään koskaan tullut ihmeteltyä. Kaiken kaikkiaan, juttu tuntui mukavalta, jos joskus raskaaltakin. Aloitan tarinan mummolasta, jossa työtä riitti lisäkseni myös kaikille serkuilleni talon väen lisäksi. Myös käymässä olevat vanhemmat paiskivat kunnon päivää milloin pellolla, milloin navetassa.

Perunan nosto oli savista puuhaa. Mummolan eteisen sivuhuoneen lattialla oli erikokoisia kumisaappaita. Oikeaa koko ei kerta kaikkiaan ollut, saappaat sovitettiin jalkaan jalkaräteillä, lakanoista revityillä suikaleilla, jotka kiedottiin jalan ympärille, niin että saapas sopi napakasti jalkaan. Meidän lasten tehtävä oli kävellä korien kanssa perunannostokoneen perässä ja kaivella hyvät perunat talteen. Alkuun perunannostokone oli hevosen vetämä, myöhemmin traktorin perässä roikkuva häkkyrä. Ei saanut ottaa haljenneita eikä niitä emäperunoita. Korit käytiin tyhjentämässä puiselle lavalle. Loistohetki päivässä oli, kun mummo näkyi olevan tulossa talolta päin. Suuressa korissa oli kahvia ja pullaa. Siinä ojan reunalla sitten istuttiin ja nautittiin. Savipellon ja paljaaseen nahkaan läpsyvien kumisaappaiden yhdistelmästä tuli savipuolta sääriin. Se oli ihottumaa, joka näytti aivan kuivaneelta savelta. Tallella on tuo iho-ongelma vielä tänäkin päivänä. Nuoruuden ajan se pysyi hiukan loitolla, mutta nyt keski-iässä kintut ovat jälleen kuin kalan suomuilla päällystetyt.

Sokerijuurikkaan kanssa oli myös paljon hommia. Harvennus oli ensimmäisiä hommia, piti silmin katsoen valita vahvimmat taimet ja nypätä pois muut. Taimien väli oli määrätty ja siinä piti olla tarkkana. Tässä työssä piti olla kyykyssä päivät pitkät auringon paahtamalla pellolla. Jossain myöhemmässä vaiheessa eräät serkkupojat neuvottelivat isovanhempien kanssa urakasta ja hinnasta, jonka saisivat riviltä. Siellä ne sitten huhkivat serkkupojat tosissaan, säästivät motskarirahaa kai. Minäkin olin vielä silloin mukana, mutta en kyllä pärjännyt vauhdissa. Sokerijuurikkaan korjaaminen oli jännää puuhaa. Otettiin naatista kunnon ote, nykäistiin juurikas ylös, ravisteltiin multia ja sitten listittiin sellaisella vesurilla naatti irti. Se piti listiä juuri oikeasta kohdasta, eikä juurikkaaseen saanut osua, eikä itseensä. Juurikkaat kerättiin suuriksi keoiksi pellolle tiettyihin paikkoihin, josta traktori lavoineen ne haki. Keot olivat usein pitkänkin aikaa pellolla. Niissä tunsin aina katsovani työni tuloksia. Myöhemmin, kun Artturi Iivari Virtanen kehitti AIV-torninsa rehun valmistukseen, myös naatit kerättiin ja ne laitettiin siihen AIV-torniin mätänemään. Siitä tuli eläimille rehua. Aika kekseliästä.

Heinäpellolla oli aina aloittelijan hommina kerätä niiton jälkeen syntyneistä kasoista seipäälle nostettavia kasoja. Toinen homma oli seipäiden ja tappien ojentaminen. Miehet yleensä löivät seipäät peltoon, tappi laitettiin seipääseen ja sitten nostettiin sellaisilla kolmipiikkisillä haravoilla heinät seipäille. Kyllä minäkin jossain vaiheessa sain nostella heiniä siihen alatapin kohtaan, pituus ei riittänyt muuhun. Heinänkorjuu oli hauskin homma, me lapset saatiin olla heinäkuorman päällä, hevonen veti isoa heinähäkkiä. Meidän homma oli ottaa seinät vastaan häkkiin seipäiltä ja hieman talloa niitä, että mahtuivat. Sitten saatiin matkata heinäkuorman päällä navetan ylisille, jossa talven heinävarasto sijaitsi. Yhden jos toisenkin kerran siinä pää kumahti navetan oven yläkamaraan. Sain muuten myös käyttää hevosen vetämää heinäharavaa, siinä on suuret puoliympyrän muotoiset piikit, joilla muodostetaan heinäkasoja. Kun kasa on tarpeeksi iso, vedetään piikit ylös ja samantien lasketaan maahan ja aletaan kerätä uutta kasaa.

Eräs työ on jäänyt erityisen ikävänä mieleeni. Mummolassa lehmät viettivät ulkona kaikki sopivat vuodenajat, ne olivat siis onnellisia lehmiä. Eräänä aamuna huomattiin kahden lehmän karanneen tuoretta apilaa kasvavaan peltoon. Huomatessa oli jo liian myöhäistä, lehmät olivat ahnehtineet innoissaan apilaa niin, että olivat paisuneet palloiksi. En ole aivan varma olivatko ne jo kuolleet, mutta miehet lähtivät kuitenkin pellolle ja sitten ne lehmän raadot piti pieniä, että saatiin kuljetettua pois paikalta. Minä ja serkut saimme maitokärryt ja käskyn tulla lehmien luo. Uteliaina tietenkin lähestyimme, mutta uteliaisuus katosi sekunnissa, kun maitokärryille lastattiin lehmien vatsat. Meidän tehtävämme oli työntää kuorma mummolan pihalle. Siinä sitten lykittiin ylämäkeen ja neniemme edessä hyllyi kammottavalta haisevat lehmän mahat. Homma hoidettiin, vaikka taisi siinä eräs serkkupoika oksentaakin.

Lammashaan raivaus oli kova homma. Haan paikalta oli kaadettu puita ja meidän työmme oli poistaa kantoja paikalta. Työvälineenä olivat rautakanget ja lapsenraivo. Setä näytti pari kikkaa ja me aloimme puurtaa. Hikinen homma oli. Vaan jotenkin siihenkin tuli sellainen suomalainen sisu mukaan. Tehtävä kesti monta päivää ja pari kantoa jäi, ne eivät vaan liikahtaneetkaan.

Ensimmäisiä tehtäviä, joita kaikki lapset saivat, oli veden kaataminen veitsien, viikatteiden ja muiden sellaisten teroittamiseen tarkoitettuun sementtipyörylään, jota poljettiin jalalla. Piti kuunnella mitä setä sanoi ja heti laittaa sopiva määrä vettä, oli tarkkaa hommaa.

Työnteon moraali on siis opittu jo hyvin pienenä, tästä olen aina ollut erittäin ylpeä. Samalla olen onnellinen, että olen saanut kokea kaikki nämä, nyt jo sukupuuttoon kuolleet työtavat. Muistoni mummolasta ovat aina lämmittävän auringon paisteisia tai ihanan puhtaan ja valkoisen lumen tuoksuisia.